Kärmes

 

Lapsuuden aikoinani käärme oli elukoista tavattoman pelätty ja inhottu otus. Muistan, kun se joskus oli luikerrellut pihapiiriin, jossa paljasjalkaisina teuhattiin, isä-Väinö komensi meidät pirttiin ja etsi jonkinlaisen karahkan, jolla sitten huiteli käärmeparan hengiltä. Niitä pelättiin melkein yhtä paljon kuin susia ja karhuja. Silloin se ei olut käärme, vaan ”kärmes”, jota nimee Palomäen Lempi käytti puhuessaan Diktoniuksen Tutasta. Tutta-nimee Diktoniuksen mamma käytti tyttärestään ja jonka oikean nimen olen unohtanut. Kaikki puhuivat Tutasta tai Tytöstä. 

Muistan Palomäen Lempin kerronnan Tutasta. ”Se on ku kärmes, se vokottelee toisten miähiä, mitä se R….kaan siälä muuten hyppää”. 

Käärmeillä on oma tehtävänsä tässä luomakunnassa, pistelevät poskeensa hiiriä ja myyriä. Itse en ole tavannut käärmettä enää vuosikausiin vaellusvuosinanikaan. Muistan viimeksi nähneeni käärmeen peltotiellä, jossa kauniisti ohitettiin toisemme, en uskaltanut morjestaakaan, jos vaikka luulee minun uhkailevan ja hyökkää kohti. Niin mentiin kauniisti tahoillemme hiljaa ja hissukseen. 

Eräs muistikuva on, kun sammakon nuijapäitä pyydystimme Reimintien varrella sijaitsevasta saviprunnista. Jätettiin ne sitten kuiville mättäikköön mitään ajattelematta, että nekin ovat eläviä olentoja. 

Siitä samaisesta saviprunnista on vaan jonkinlainen monttu jäljellä. Vuonna 2018 viimeksi olen sitä tietä kulkenut, auton ikkunasta katsellut muinaista tai entistä prunnia unohdettuna. Lapsina monet puuhat senkin ympärillä puuhailtiin. 

Toinen vielä isompi saviprunni sijaitsi Pehkuhaasia -nimisellä alueella metsäaukealla. Siellä jopa luisteltiin pakkastalvina niillä kummallisilla luistimilla, joita Olavi oli hylätyistä vesureista ja sirpeistä värkännyt. Ne prunnit oli syntyneet siitä, kun mutaa ja multaa oli siirretty pelloille aikoinaan. Niitä oli kaikkialla. 

Purot ja prunnit olivat silloin leikkipaikkojamme nekin, kuten muutkin mielenkiintoiset paikat, esim. vanhan suulin olkikatto. Siellä katollakin teuhasimme, se oli turvallinen, kun siellä oli lyhteiden välissä puunripoja ja niin sieltä ei ollut putoamisen vaaraa. Isä-Väinö kyllä uhkaili antaa korville ellemme pysy sieltä katolta pois. 

Kaikki lapsuuden aikaiset leikkimuistot on jäänyt kivoina asioina tuonne sydämen sopukoihin. Ainostaan K:n putoaminen meidän ruumassa olevaan ns. kusikaivoon, siinä oli ihmishenki varassa. Siitä olen aikaisemmin kirjoittanut johonkin vihkoseeni. K ei aikuisenakaan antanut sitä asiaa muistella, kun joskus lapsuuden leikkejämme aloimme muistelemaan. 

Näin sitä teuhuiltiin luonnon helmassa. Ne silloiset kesät muistan aina tavattoman lämpiminä. Paljolti paljain varpain juoksenneltiin, mistä koitui sitten, että kaikin saatiin ”variksenvarpaat” siitä, kun kuralätäköissä polskittiin. Niitä jalkoja ei tullut kovinkaan usein pestyä. Ei silloin pienet haitannut. Räkänenäisiäkin oltiin varhaisimmilla ikävuosilla, nenäliinana toimi puseron tai paidan hiha. 

Näin vietettiin huoletonta lapsuutta, kunnes tuli aika ottaa hanko tai talikko olkapäälle ja lähteä pellolle jo varhaisessa vaiheessa. Väinö sanoi, että nyt lähdetään Kyrölle heinätöihin tai ojan perkaamiseen.