Piimälettuja

 

Sataa pientä tihkusadetta, on satanut koko päivän, ollut pimeätä ja harmaata. Ilta on koittanut. Päivä tapansa mukaan hiljainen. Tikka esiintyi ensimmäisen kerran tänään päivällä oltuaan poissa kesäkuusta alkaen. Tuli puuron ja perunan tähteiden syöjä, nälkäisenä ja itsevarmana niin kuin ennekin. Kyllä se taas tulee ikkunaankin koputtelemaan ellei sitä muutoin huomioida. 

Olen vailla mielenkiintoista lukemista. Voi kun pääsisi käsiksi vaikkapa Mauno Saaren Haavikkokirjaan ja moneen muuhun mielenkiintoiseen teokseen. Ikävä on kirjastoautoa ja sen hyvää palvelua. Täällä kotikirjastossakin on ollut paljon hyvää luettavaa, mutta nekin on jo kohta kaikki luettu. Minulla on pikkulikasta alkaen ollut kova halu lukemiseen. Muistan Olavin jo aikoinaan tuoneen minulle kirjastosta Tuhannen ja yhden yön tarinat, Punahilkat, Lumikit ym. Itse aloin Korvaluoman kirjastossa käymään kouluikäisenä milloin kenenkin kanssa. 

Vuoden kaksituhattayhdeksän kesä oli ja meni, liittyi niiden lukemattomien miljoonien vuosien ketjuun, myös miljoonien kesien ketjuun. Nyt on syksy, hämärän aika. ”Korpien komerot ovat sulkeutuneet”.

Pidän, tai paremmin sanottuna tykkään hämärästä, etenkin syksyn hämärästä. Siellä hämärän joukossa on jotain salaperäistä ja arvoituksellista. Ei sitä osaa kuvailla, mutta sen sanon vaan; tulkoon hämäryys silloin, kun on sen aika! 

Minun lapsuudessani ja vielä nuoruudessanikin katseltiin meidän perällä vielä öljylampun valoilla useamaassa talossa, lähinnä pikku mökeissä, kuten Haapakoskella, Haavanlammilla ja Mäkisellä. Myrskylyhty roikkui katossa, sen valossa työskenneltiin iltapuhteella, samoin aamuhämärässä. Haavanlammin väki kävi meillä pari kertaa kuukaudessa saunassa, en tiedä, minkä takia. Siellä ei silloin itsellä ollut saunaa. Myöhemmin Martti rakensi sinne korsusaunan, muistan kun kylällä puhuttiin Lammin korsusaunasta. 

Elle ja Manta tulivat kahdestaan metsätietä meille saunaan, myrskylyhty valaisi tietä. Ellen ja Mantan kotiinpaluuta jäin joskus pihaan seuramaan. Minua viehätti tavattomasti se lyhdyn valo, kun se eteni siellä metsätiellä. Seurasin niin kauan niiden etenemistä siellä vaivalloisella tiellä, kunnes valo lakkasi tuikkimasta. Olin niin viehättynyt niistä lyhtyvaloista, että lähdin joskus vartavasten syyspimeällä illalla Haapakosken tiehaaraan katselemaan Haapakosken lampun tuiketta. 

Nuorena ja vielä vähän vanhempanakin toivoin aina näkeväni valoa metsästä, pimeästä syysmetsästä. Kotona, Mäkelän mäellä seisoin joskus syyspimeällä, odotin näkeväni Vainionpään metsästä tuikkivan valoa. Näin untakin Vainionpään metsän valoista, näin monena yönä. Sama metsä on tuonut uniini myös kauhun hetkiä, kun olen paennut natsisotilaita, jotka ovat uhanneet henkeäni ja josta unesta olen sydän ankarasti jyskyttäen herännyt. 

Riku-sedän talolla Raivalassa oltiin öljylamppujen varassa minun näkökulmastani katsottuna verrattain pitkään. Muistaakseni sota-aikanakin siellä vielä katseltiin öljylampun tuikkeella. On vaan jäänyt mieleeni sellainenkin pikkutapaus, kun olin ollut siellä sukulaisissa taas kerran käymässä parin päivän reissulla. Illan pimetessä Riku alkoi sytytellä lyhtyjä pirtissä ja kamarissa ja sanoi minulle: ”Ei meillä plikkaparka sytytellä valoja niin kuin teillä tehdään vain nappia painamalla”. Se oli minun mielestäni hauskasti sanottu. Riku-sedän talolta Holmalasta tulee mieleeni toinenkin juttu. 

Olimme taaskin kerran Tertun kanssa kyläilemässä Holmalassa pari päivää ja pari yötä kestävällä matkalla, ei oltu vielä ihan aikuisten kirjoissakaan, mutta ei lapsiakaan. Elettiin silloin sitä kuuluisaa sota-aikaa, sitä aikaa, kun tai josta sanottiin ja sanotaan vieläkin, että kaikesta oli pulaa. 

Holmalan, eli sen Mäkelän sisaruksista Elle oli innokas ruoka- ja leivontareseptien tutkija. Silloinkin Elle oli jostakin lukenut tai nähnyt reseptin, jossa neuvottiin räiskäletaikina tekemään piimästä, mistä emme koskaan olleet kuulleet. Rauha meni kyläilemään naapuriin. Silloin Elle vaan tuumasta toimeen niin kuin sanonta kuuluu. Elle teki piimään lettutaikinan ja alkoi paistaminen. Meille vieraille tarjottiin ensimmäisinä. Maku ei ollut ollenkaan suussa sulava ja sydämessä palava, mutta pakko oli jopa kehua niitä. Lauran kanssa kyllä salaa naureskeltiin. Rauha tuli naapurista juuri, kun lettukesti-ilo oli ylimmillään. Raili oli silloin ehkä viisivuotias ja rupesi kertomaan äidilleen, että Elle teki piimästä plättiä. Siloin Rauha suuttui Ellelle ja sanoi, että kyllä sillä pitää olla talahaat eikä mitään aattele, haaskata nyt nisujauhoja ja sokeria, kun ei niitä muutenkaan tänä aikana tahdo olla sen vertaa, että saisi joskus nisusta leipoo. Ellen lettukestit sai vähän nolon lopun. Tuskin on Elle toista kertaa eläissään paistanut piimälettuja ja haaskannut kallisarvoisia nisujauhoja. En ole koskaan Elleltä kysynyt, mahtaisiko enää muistaakaan. 

Siihen aikaan joissakin taloissa jo kylvettiin vehnää, oli näin omasta takaa nisujauhoja. Minun muistaakseni se vehnä ennen vanhaan oli vähän kronkeli vilja täälläpäin menestyäkseen. Olosuhteet senkin kohdalla on paljon muuttuneet nyt kun kulkeissa katselee lainehtivia vehnäpeltoja ja muistelee, kuinka huonosti se vehnän viljely meilläkin ensinnä onnistui. Mutta kyllä se joskus onnistuikin, koska muistan senkin, kun isä-Väinö lähti joskus Rikulaan vehnämyllyyn. En muista, oliko se Rikula Jämijärvellä vaiko Ikaalisissa.