Mieleni minun tekevi, aivoni ajattelevi lähteä marjamaille lapsuuteni mielikuvitusystäviäni tapaamaan, kuten sinipiikoja, peikkoperhettä, joka asustaa korpikuusien alla. Pikkuruisia olentoja pienessä mökissään. Siellä tapaisin myös keijuja karkeloimassa.
Mustikkamuki kädessä koti-Mäkelän lähimetsässä nämä kuvitelmat pääsivät valloilleen 7-8 -vuotiaana. Halusin sinne yksin, en halunnut muita rikkomaan tunnelmaani. Näin aina joskus tapahtui. Käyn vielä vanhoilla päivillänikin siellä joskus unissani. Se metsäalue siinä Reimin kytötien varrella on nykyään istutettu koivumetsäksi. Sinipiiat ja peikkoperhe on katsonut aiheelliseksi muuttaa syvemmälle korpien siimekseen, kun niiden ikikuuset hakattiin pois.
Luin lapsena niin paljon satukirjoja, että tahtoi välillä taru ja todellisuus mennä sekaisin. Opin joskus 5-6- vuotiaana lukemaan, mitä aikaa en ollenkaan muista.
Muistan kuinka siinä 7 -vuotiaana puhelin yksinäni,
keskustelin kuvitushenkilöideni kanssa. Sitä en muista, mainitsinko kenellekään
lähdöstäni. Eksymisen vaaraa ei ollut, aittavainion pellot näkyivät
lähiseudulla. Lapsi sai siihen aikaan viipyä kauankin poissa, jopa tuntikausia
ennenkuin siihen alettiin huolestua. Näin sain minäkin huoletonna viettää
aikaani ystävieni parissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti