Kävin eilen vihdoin viimein Santaskylän Myllyniemessä Martta-tädin autiossa talossa, joka kuitenkin oli vielä pystyssä ja joka on myyty puolustusvoimille talon viimeisten asukkaiden Einin ja Leon kuoltua. Erkki oli kyytimiehenä. Talo oli ulkoapäin jo hieman kärsineen näköinen.
Sisälle päästyämme meitä odotti vähän karmea näky. Siellä vallitsi täydellinen sekasorto, jotkut vandalistit olivat olleet todennäköisesti asialla. Lattiat oli täynnä rojua. Kaikki laatikot ja kaapit oli tyhjennetty pitkin lattioita. Einin kirjakaappikin oli tyhjennetty, kirjat ympäri Einin huonetta. Muovipusseja, vanhoja vaatteita, paperitavaraa ympäri paikkoja. Vanhoja lääkepurkkeja ja viinapulloja ajelehti ympäriinsä. Ei voi sanoin kuvata sitä kaaosta, mikä siellä oli.
Siinä oli Einin kaunis siisti koti. Lieneekö toiminut joidenkin laitapuolen kulkijoiden majapaikkana, merkit oli sellaiset. Sisään päästiin, kun ovea ei oltu lukittu. Näin oli tuholaisille vapaa pääsy.
Kyyneleet tulivat silmiin, kun muistelee, kuinka rakas paikka tämä Einille ja Leollekin oli. Asukkaiden kuoltua Myllyniemestä valtio pakkolunasti tilan, niin kuin sen tapoihin kuuluu lunastaa tiloja ja maa-alueita, jotka sijaitsevat Pohjankankaan ampuma-alueen lähettyvillä. Olisi se valtio voinut edes ovet lukita päärakennukseen. Olisi se edes vähän estänyt tuholaisten sisäänpääsyä. Tärkeimmät tavarat oli varmaan Hilkan perhekunta siirtänyt pois.
Ulkorakennukset oli kaikki purettu ja viety pois, ehkä jo Leon aikakautena, lienevät jo olleet huonokuntoisiakin. Leon terveys alkoi pettää varhaisessa vaiheessa. Samoin petti Einin selkä, mutta yritys kaikenlaiseen työntekoon eli Einissä vahvana. Karjaa hoidettiin vielä pitkään huonoselkäisenäkin.
Muista lapsuudestani ne monet matkat, mitkä Mäkelän mäeltä tehtiin Myllyniemeen, useimmiten jalkaisin kankaan poikki. Keskenämme kuljettiin, kun oltiin jo vähän yli kymmenvuotiaita. Joskus, kun Holmalan tyttäret olivat meillä viikonloppukylässä, silloinkin patikoitiin joukolla tätilään Myllylään, jota nimeä silloin käytettiin.
En ymmärrä, kuinka niin syrjäiselle kylänlaitamalle joidenkin jengiläisten tai juoppolallien tie on osannut johtaa tuhon vimmassaan.
Sitä solisevaa kirkasta puroa, joka siinä Myllylän talon ohi virtaili, ei näkynyt missään ja jonka varrella ennen Einin ja Eilan kanssa leikittiin. Lienee vaipunut syvälle runsaan pensaskasvillisuuden alle. Tai ehkä etsin sitä vähän väärältä suunnalta.
Elämys se oli nähdä Myllylä vielä kerran kaiken kaikkiaan, vaikkakin pihamaa ja ympäristö oli kovasti muuttunut entisistä ajoista. Santaskylässä kaikkialla oli vauraan näköistä asutusta, ei harmaita mökkejä enää missään, niin kuin oli vielä muutama vuosikymmen sitten. Niitä toivoisi vielä joskus näkevänsä jossain tien varrella ajelulla oltaessa.
Näin on poistunut muistorikas Myllylä ja sen asukkaat muistojen joukkoon. Eila ja Hilkka ovat puoliksi poissa jo tästä ajasta. Martan suku jatkuu Hilkan ja Paavon kautta. Tosin, olisi se Myllylässäkin elämä saanut jatkua. Ei tuonut Leo emäntää taloon, näin olisi Myllyniemikin jatkanut eloaan tuntemattomaan tulevaisuuteen. Niin kaunista seutua ei voisi ajatella hyökkäysvaunujen turmelemaksi, mitä se ehkä tulevaisuudessa on.
Kävimme sitten katsomassa pappa-Salomonin syntymäkotia Alahonkajoen puolella. Siinä se seisoi vielä jykevänä ja mahtavana korkeine ikkunoineen. Autiona ja asumattomana ollut jo ties kuinka kauan. On ollut ehkä sata vuotta sitten kylän komein talo. Salomon Matinpoika Kivioja, päätynyt sitten tänne Ylikoskelle isännöimään Anna Aleksandran kanssa.
Tässä sitä sitten olen minäkin, Eila Väinöntytär Mäkelä vielä tänä päivänä kohtalaisen hyvissä sielun ja ruumiin voimissa. (Joskus vaan vähän kolottelee!)
Linnut ovat vaienneet, ei edes harkat naura. Pääskysetkin
ovat muuttaneet pihapiiristä jonnekin. Luonto on vielä rehevimmillään. Keskiyön
tunnit ovat jo melkein pimeitä, ainakin pilvisellä säällä, että sitämenoo taas
reippaasti syksyä kohti!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti