Korpi

 

”Kohu korven soi minun korvissani”, sanotaan jossain Leinon runossa. Nuo sanat saavat mielen nostalgian valtaan. Metsän korpi on jotakin suurta ja mahtavaa. Ainakin minun käsitykseni mukaan. Korpi on metsäaluetta, jossa kasvaa isoja kuusia ja mäntyjä. Enimmäkseen kuusipuita, joiden latvat ulottuu pilviin asti. Korven ja yleensä metsän tuulisella säällä soi korvissa valtavana luonnon oman orkesterin pauhuna. 

Äijänojan Hohkakorpi oli sellainen kuuluisa korpialue ennen meidän lapsena ollessamme. Se sijaitsee tai alkaa Äijänojan joentausta, ulottuu tai rajoittuu Majamäen kohdalle. Emme uskaltaneet muksuina Hohkakorpeen mennä marjametsällekään, kun kuultiin, että siellä olisi joskus asustellut rosvoja. En tiedä, missä mallissa Hojhkakorpi tällä hetkellä on, mutta oletan, että Leilan ja Leon isännöidessä Äijänojalla siitä osa raivattiin pelloksi. 

Talvella oli ja on mahtava näky, kun jokin korpimaisema ja puut korvessa ovat tykkylumen peitossa. Vähän jo isompana, mutta ei vielä ihan aikuisena, lähdimme joskus muuten vaan korpivaellukselle meidän Vainionpään metsälle. Ylitimme rajan ja menimme Tuominiemen metsän puolelle ja siitä taas Kallion metsän puolelle. Luulimme näkevämme korvessa joitakin metsäneläimiä, ei loikkinut jäniksiä, ei juossut kettuja eikä hirviä. Susista ja karhuista ei silloin paljon edes puhuttu. Niin niitä ei myös pelätty. Muistaakseni elettiin silloin juhannuksen seudun aikoja. Siellä vaellettiin korpien kätköissä. Väsymystä ei tunnettu silloin kovin pian korpivaelluksellakaan. 

Eino Leino kuvaili runoissaan paljon korpiseuduista ja korpien kätköistä. Kuvaili mm. sitä, kun illan hämyssä korpien komerot tummuu. Siinä on lausuttu jotain tavattoman hienoo, kun sitä mielessään ajattelee ja kun katselee ikkunasta tuonne metsän reunaan iltahämyssä, niin näkee selvästi, kuinka sielläkin korven komerot tummuu. 

Erään korpivaelluksen kuljin kerran, kun lähdin yksinäni mustikkametsään Kiimakalliolle, joka oli minulle silloin hyvin outoa maastoa. Se oli tunnettua hyvästä mustikkamaastostaan. Silloin ei ollut vielä kalliolouhintaa eikä sinne ollut tietä, joku polku vain. Jätin pyörän nyk. Henttosen Topin talon kohdalle ja lähdin siitä taivaltamaan pitkin metsiä, kunnes tulin kallioille, jotka näytti hieman pelottavilta. Muistaakseni en kovinkaan mustikoita löytänyt. Todennäköisesti oli silloin huono mustikkavuosi. Näin päätin lähteä sinne kuuluisaan mustikkapaikkaan. 

Aikani siinä maastossa pyörittyäni olin aivan sekaisin, kalliot oli häipynyt näkyistä enkä tiennyt, mihin suuntaan pitäisi mennä. Kuljin ja kuljin umpimähkään. Silloin ei ollut vielä lentokenttätietä. Auton ääniä kyllä joltakin suunnalta kuului. Viimein päädyin peltoaukean laitaan. Kaikki maasto oli outoa ja pelottavaa. En kuitenkaan mihinkään paniikkitilaan joutunut. Tiesin, että pakko on jonkin rakennuksen jossain vaiheessa tulla vastaan. Niin kuin tulikin, katselin kauan ja tunnustelin, kenenkä talo tuo mahdollisesti on. Samalla vähän kauempaa näkyi autoliikennettä. Silloin minulle selvisi, että Jermala-Jeffin talohan tuo on. 

Niin selvittelin itseni poikki ojien ja kantojen maanteille hikisenä ja väsyneenä muutama kourallinen mustikoita kopan pohjalla. Tällainen oli minun suurin korpivaellukseni. Olen ollut marjamatkoilla eksyksissä monta kertaa, ne on taas sitten tapahtunut kotimetsillä. 

Kun polveni tästä taas lakkaa oikuttelemasta, niin pyöräilen taas omaan korpimaastooni tuonne Kettukallion tien varteen tervehtimään ikipuitani. Tiedä, vaikka tapaisin sillä matkalla itse Korven Kontionkin, eli Korven Kuninkaan.