Kutomakoulu Ylikoskella, osa II

 

Maatalousnaiset järjestivät Niinisalossa lähes vuoden kestäneen naiskotiteollisuuskurssin, johon tilat saivat täältä Ylikoskelta. Kurssille osallistui 17 naista, joiden ikä oli 23-30 välimailla. Eila Mäkelä oli yksi heistä. Työt aloitettiin syys-lokakuun vaihteessa v. 1946. 

Koulun kestäessä talon emäntä, Elli sai Markku-pojan. Synnytyksen jälkeen Ellille tuli rintatulehdus, mistä Mujus-tohtorin hoitotoimenpiteistä huolimatta oli kohtalokkaat seuraukset. 

 

Olisiko ollut tohtorin käynnin jälkeen seuraava aamu mennessäni yhdeksäksi taas paikalle, Marjamäen Aino tuli minua kuistille vastaan, sanoi ”Kuule Eila, emäntä on yöllä kuollut!” 

Se oli järkytys meille kaikille. Kun kokoonnuttiin pitkän pöydän ympärille paikoillemme, opettaja kehotti veisaamaan virren, jonka numeroa en enää muista. Veisattiin ja itkettiin, sitten opettaja sanoi, että teoriatunteja ei tänään suoriteta, voitte mennä kutomaan ja ompelemaan. Oppilaiden tuli suorittaa määrätyt ompelutunnit, vaikkapa itselleen esiliinat, joita siihen aikaan kotioloissa kaikkialla, ainakin maaseudulla, käytettiin. 

Kirkolta tuotiin sitten arkku. Mäkitalon Anni ja Koskisen Alviina olivat pukemassa ja laittamassa Ellin arkkuun. Sitten kun kaikki oli valmista, Jaakko pyysi meitä tyttöjä tulemaan laulamaan Ellille. Elli näytti rauhalliselta ja kauniilta vainajanakin, sen muistan. Me tytöt lauloimme hengellisen laulun, joka alkaa sanoilla ”Niin kuin muuttolintusen tie”. Lauloimme vielä virrenkin ”Sun haltuus rakas isäni”. 

Suljettiin arkun kansi ja Jaakko pyysi meitä saattamaan, kun arkku kannettiin maantien toisella puolella olevaan aittaan, johon oli Ylikosken vainajat aina kannettu, ellei ollut kesähelteiden aika, jolloin jouduttiin viemään suoraan Läpikäytävälle. Siunauskappeli rakennettiin myöhemmin. Muistan, kun Jaakko kantoi Mirjaa sylissään ja talutti Maunoa kädestä. Se oli sydäntä särkevä tapahtuma, sen olen muistanut aina. 

Sitten alkoivat hautajaisvalmistelut. Me tytöt jouduimme purkamaan kangaspuumme loimineen kaikkineen, jotka kannettiin vaatepuodiin taas sitten uudelleen koottavaksi. Näin alkoi siivoustyöt, johon osa oppilaista osallistui. 

Siunauspäivän aamuvarhaisella kokoonnuimme muun saattoväen kanssa Ylikosken pihamaalle. Siunaus toimitettiin kello 9 aamulla. Linja-auto ajoi pihaan, johon väkeä lastattiin. Läpikäytävän kohdalla purettiin sitten kuorma. Väkee oli muualta saapunut paikalle jo runsain joukoin. Kantajat lähtivät viemään vainajaa hautaa kohti, missä sitten toimitettiin siunaus papin heittäessä kolme kertaa santaa haudassa olevalle arkulle samalla lausuen nuo tutut sanat ”Maasta sinä jne”. Haudan umpeen luomisessa miehet vuorottelivat. Sen jälkeen kukat vietiin haudalle. Taas lauloimme tutun ”muuttolintusentie” -laulun. 

Sitten palattiin takaisin surutaloon sankoin joukoin, missä pidettiin muistopuheet, esim. Rainingon Vilho piti puheen, sen sisällönkin hyvin muistan. 

Parin viikon kuluttua me tytöt aloimme sitten jo kiusoitella toisiamme emännän paikasta. Isäntä oli vielä nuori ja komea mies. Kiusoiteltiin noin vaan piloillamme omakohtaisesti aavistamatta, mitä tuleman pitää tulevaisuudessa. Se on sitten taas oma tarinansa se! 

Jaakko kertoi myöhemmin kysyessäni Matin suhtautumista äitinsä järkyttävään poismenoon. Poika oli aamulla lähtenyt kouluun kuten aina. Opettaja oli Ellin kuolemasta saanut jo tiedon aikaisemmin tulleilta oppilailta ja lähetti pojan takaisin kotiin. Oli ollut poissaoleva ja järkyttynyt. 

Muistan, kun me Koskisen Annin kanssa seurasimme kulmakamarin ikkunasta Matin liikehdintää ulkona paikasta toiseen, kulki tallinvajan ja navettasuulin välillä. Emme tohtineet lähteä millään tavalla lohduttamaan. Sen muistan, kun silloinen apulainen, Jenny meni hakemaan pojan sisälle. Mauno kertoi paljon myöhemmin hämärästi muistavansa liikehdintää ja sen, kun Jenny piti häntä sylissään. Nämä muistikuvat ovat ainiaaksi jääneet mieleni pohjalle. 

Elli oli nauravainen, puhelias henkilö. Hyvä talon emäntä, joka joutui monien muiden emäntien tapaan monet sotavuodet hoitamaan suurta vastuuta talonpidosta ja perheestä. Elli sai kuitenkin aina työntekijöitä naapurista kylvö- ja korjuuaikana. Meiltä Mäkelästäkin me nuoriso oltiin syksyisin perunatalkoissa auttamassa. 

Elli oli mukana lottatehtävissä sota-aikana, muistan sen siitä, kun sisareni, joka oli myös Elli -niminen, lähtivät aina tarvittaessa muonittamaan. Myös Jaakon sisar Aino oli mukana tässä kolmikossa, menivät kutsun saatuaan Kirkolle ja varuskuntaan muonitustehtäviin. Todennäköisesti Ylikosken Elli ehti lottatehtäviin ennen Mirja ja Maunon syntymää, muuten se ei voinut olla mahdollista. 

Kysyin joskus Jaakolta, että miksi ihmeessä vuokrasitte huoneet koulunpitoa varten ja itse asetuitte pieniin tiloihin. Matin on täytynyt olla siitä ahdistunut ja vielä joutui seuraamaan läheltä äitinsä kamppailua. Jaakko kertoi Ellin halunneen sitä, siinä ohessa voi hänkin kutoa. Muistan Ellin kutoneen pari isoa pöytäliinaa, jotka sitten annoin myöhemmin Mirjalle. 

En ole ehkä maininnut tässä tarinassani sitä, että Markku haettiin heti Ylisen Eevalle imetettäväksi, hän syötti vielä vuoden ikäistä tytärtään rintaruokinnalla. 

Elli ja Jaakko olivat tavanneet ensikerran suojeluskuntalaisten harjoituksissa kirkonkylässä, missä Elli oli ollut muonituslottana mukana. Jaakko oli saatellut Ellin sieltä kotiin ja näin romanssi sai alkunsa. Heidät oli vihitty Kankaanpään kirkossa v. 1935. Näin yksi tarina sai alkunsa, mikä päättyi liian varhain.