Kananpesillä

 

Entisaikoina minun lapsuudessani ja vielä nuoruusvuosienkin aikoina joka talon ja torpan pihamaalla kuopsutteli ja rapsutteli pienempi tai suurempi kanalauma kukko mukaan luettuna. Tällöin kukkapenkit ja vähän muutkin kukkulat saivat aikamoista ryöpsytystä. Ajatuksena oli, että saavat kesäaikana etsiä itse ruokansa. Samalla kanojen pesintäkin tapahtuu mitä kummallisimmissa paikoissa. Me muksuina konttasimme kaikkien rakennusten aluset, mihin vain suinkin pääsimme. Etsimme kananpesiä, se oli jännää ja hauskaa puuhaa. Ilo oli suuri, kun joku aina joskus löysi pesän, jossa oli valtava määrä kananmunia. (Vielä nykyäänkin näen unta, että löydän valtavan ison pesän, jossa on paljon munia.) 

Joka kesä tapahtui sekin ihme, että jonakin päivänä pihamaalle ilmestyi emokana perheineen, siinä saattoi olla kymmenenkin pientä tipusta, jotka olivat tavattoman söpöjä katseltavia. Emokana puolusti poikasiaan, että saattoi hyökätä ihmistä kohti, jos meni kovin lähelle poikuetta. Joskus kiusoittelimme emokanaa ja annoimme sen hyökkäillä kohti, se tuntui hauskalta. 

Kukot tulivat usein vihaisiksi ihan omia aikojaan. Niiden hyökkäykset olivat paljon vaarallisempia kuin kanojen. Kaikkialla kananpesiä ei aina löydetty ennen kuin joskus sattumalta jostakin olkikasasta hylättynä vuoden tai parinkin päästä. 

Joskus kanojen joukossa pihamaalla saattoi olla ”hautomakuumeessa” oleva kana, joka oli kesken hautomisen tullut välillä aterioimaan piilopaikastaan. Hautomakuumeisen kanan tunnisti heti toisten kanojen joukosta. Se oli aggressiivinen, kotkotteli ja kulki höyhenet pörhössä. Piilossa ollut pesä saatettiin joskus löytää, kun alettiin seurata kanan liikuntaa. Sitten vain annettiin hautomisrauha. Niitä kanoja saattoi syksyllä sisäänoton aikaan olla jo vähän liiankin paljon. Silloin tarjottiin vaikka naapureille liikoja kanoja, jos oli sattunut jollakin naapurilla olemaan kesäaikana huono kanaonni. Oli vaikka jostakin syystä kanoja kuolla kupsahdellut. Vihaiset kukot saivat kyllä aina aggressiivisuutensa maksaa hengellään. 

Siellä ne sitten talviajan asustivat meilläkin joko tallissa tai navetassa, makailivat karsina-aitojen päällä ja olivat tiellä kaiken aikaa. Jotkut viittelijäämmät kyllä rakensivat kanoilleen jonkinlaisen häkin katonrajaan. Kyllä ne talvellakin silloin tällöin munan tipauttivat johonkin pahnakopan pohjalle tai silppukasaan. Paikkojen siivoamista kyllä silloin riitti navetassa. 

Kerran eräänä kesänä olimme Kalevin kanssa löytäneet suulin alta taas kananpesän, jossa oli runsaasti munia. Illalla Lammin Masa tuli taas tapansa mukaan iltaa istumaan. Näytimme Martilla saalistamme. Martti sanoi, että antakaas hän näyttää, kuinka kananmunaa juodaan raakana. Martti pyysi parsinneulaa ja sen saatuaan teki kananmunan molempiin päihin reiät ja alkoi imeä sen sisällystä. Saman teki sitten Olavi, minäkin yritin, mutta yök! Se oli inhottavaa. Minulta se jäi. Martti sanoi, että juo vaan, kananmuna on terveellistä raakana. Taisi se yhden varaan Olevillakin se homma jäädä, luulen niin. 

Mutta kanan pesistä näen vieläkin joskus unta. Kerroin näistä kananpesäunistani kerran Hautalan Laurallekin. Laura oli kuullut, että joka näkee kananmunia unissaan, se tietää rikkautta. Eipä ole tuota rikastumista tähän päivään mennessä vielä tapahtunut, että ne haaveet voi kyllä heittää.