Syksy

 

Se on sitten taas hirvikärpästenkin aika, noiden inhottavien elukoiden, jotka hyökkää kimppuun heti, kun itsensä saa metsän puolelle hilattua. Joskus se menee hilaamiseksi, etenkin silloin, kun polvi ei ole kovin hyvällä tuulella. 

Ne kärpäset on niitä pieniä syksyn varjopuolia. Niitä on ilmestynyt hirvien riesaksi vasta viime vuosikymmeninä. Onneksi pysyttelevät enimmäkseen tuolla metsän puolella. 

Se puolukassa käynti tai käynnit ovat eräs syksyn ilotapahtuma etenkin, kun sattuu olemaan vielä hyvä marjavuosi. Siellä marjametsällä tunnelmatkin vielä vaihtelevat. Mustikkametsässä on vielä lähellä kesätunnelmat voimakkaana. Puolukkametsässä taas syksyn tunnelmat tulevat vastaan heti, kun puolukkapolulle astuu. Puut tuoksuvat syksyä, on pihkan ja havun tuoksu. Jos sattuu olemaan tuulinen sää, niin voi sitä huminaa ja huojuntaa. Sitä täytyy pysähtyä aina välillä kuuntelemaan, samalla voi oikaista jo vähän jäykähköö selkäänsäkin. 

Silloin kun näkee kurkiaurojen lentävän etelää kohti, silloin saa heittää hyvästit menneelle kesälle. Se on haikea ja uljas näky, jota ei ihan joka syksy pääse näkemään. Joskus ne lentää yli ääntäkään päästämättä tai sitten menevät jotakin muuta reittiä. Se sitten harmittaa ellei yhdenkään kurkiauran muuttoa pääse näkemään. En tiedä, mistä niille yleensä vielä nykyaikana ne suotkin löytyy, että niitä vielä kumminkin on olemassa ja käymässä näilläkin seuduilla. 

Olen aina pitänyt, tai tykännyt (kuinka vaan) syksyisestä iltahämäryydestä (olen siitä jo tainnut mainitakin). Se on juuri sitä, ”kun korven komerot sulkeutuu”. On sanottu, että hämäryydessä on jotakin salaperäistä. Sitä se on, että luonto haluaa joskus kätkeytyä salaperäisyyden verhoon. Niin se vaan on, usko tai älä! 

Muistelen niitä entisiä myöhäissyksyn hämäriä päiviä, niitä kun ulkotyöt oli tehty ja karja sisällä. Meillä Mäkelässä niin kuin muissakin maaseudulla asuvista paikoissa töitä riitti, jokaiselle jotakin askartelua, kuten meillä naisväellä alkoi se joka syksyinen pellavasavotta loukkusaunoineen. Rukit hyrisivät, meilläkin oli kaksi rukkia hyrräämässä. Sitten oli villojen karstaus ja kehräys, kun tehtiin sukkalankaa talven mittaan kudottavaksi jokaiselle uudet villasukat. 

Joskus salaa luettiin Iltatarinoita työn lomassa, niin houkuttelevia ne tarinat olivat. Aina, etenkin minulla, oli kirjakin luettavana. Silloin oli vielä salapoliisiromaanitkin listoillani, samoin monet romaanit, joita ahmin aina, kun vanhempien silmä vältti. Silloin katsottiin lukeminen työaikana laiskuuden merkiksi. Se oli sitten pieni synti, jos nuori ihminen istui päivällä kirja kädessä lukemassa. Äiti-Fannylla oli tapana sanoa silloin, jos ei oltu kovin halukkaalla työtuulella: ”Menkää kattoon Korpelan plikkoja, ne ei laiskottele, ovat aina työntouhus!” 

Kyllä Korpelan plikat olivatkin ahkeria ja tarmokkaita ja hyvien työihmisten kirjoissa. Niiden asetelmat olivat erilaiset kuin meillä, Impi-emäntä alkoi varhain sairastelemaan ja tyttärien harteille jäi iso työtaakka. Nuoremmat sisarukset olivat vielä pieniä, kun heidän äidillään alkoi ilmetä jo kaikenlaisia sairauksia, joista Unnukka ja Sinikka joutuivat kantamaan suuren vastuun. Unnukan kanssa näistä joskus juttelimme ja muistelimme, kun lapsuuttamme sekä nuoruuttamme muistelimme.