Pyöräretki Karhuperälle jatkuu

 

Äijänojan kohdalla pysähdyin ja muistelin, että tuossa seisoi vanha harmaa paljon nähnyt riihirakennus, joka minun mielestäni aina ennen sopivat Aleksin kanssa kovasti hyvin yhteen. Sitten se pitkä harmaa asuinrakennus siellä omalla tontillaan vähän kauempana. Äijänojan Hilma ja Aleksi olivat meidän väelle tärkeitä henkilöitä. Kanssakäymistä oli puoleen ja toiseen. Emmi, vaikkakin oli jo muutamaa vuotta vanhempi, oli minun ja Ellin kiva leikkitoveri. 

Äijänojan asioista olisi kertomista vaikka kuinka paljon, mainitsen tässä vaan sen Hilman valmistaman maailman parhaan lanttulaatikon ja se vanhan siistin ja kodikkaan tuvan, jonka penkillä monet kerrat istuttiin. Myöhemmin Äijänojalla alkoi uusi aikakausi, alkoi Emmin ja Laurin aika. 

Taas eteenpäin. Tulen Saarijoen kohdalle, oikealle puolelle jää Jokilehto, josta on vähän myöhäisemmät muistonsa ajalta, kun Korhosen Sylvia, eli ”Susi” Karhuperän koululla opettajana oli. Mutta Saarijoki. Siellä olimme pyhäkoulussa, eli Viljamin koulussa monet kerrat. Siellä juostiin Saarijoen poikien kanssa karttuset ym. 

Saarijoelta on muistona se vainajajuttukin, josta olen toisaalla kertonut. Saarijoen emäntä, Fanni oli tarmokas työn uurastaja. Isäntä Aarne oli vähän tipotteluun taipuvainen, että joskus hyvä heinäpouta kului niissä merkeissä. Isä-Väinön kanssa olivat hokmannintippakavereita, kun sattuivat Kirkonkylän reissulla toisensa kohtaamaan. Muistan, kun Aarne tuli meille joskus tenupullon kanssa ja silloin ne Väinön kanssa juhlat alkoivat. Aarne oli muuten kovasti kiinnostunut maailmanpolitiikasta. Minusta viisas mies. 

Letonsaaren, eli Leton kohdalla pysähdyn taas. Ihastelen kaunista pihanäkymää. Aili ja Heimo ovat muuttaneet pihapiirin melkein kokonaan. Poissa on vanha entistä maalaiskulttuuria edustava asuinrakennus, jossa aina oli kaikenlaista toimintaa Viljamin pyhäkoulusta ja kiertokoulusta alkaen, siellä minäkin oli 6 -vuotiaana Martta Kiviniemen koulussa. 

Letonsaari oli ennen myös postipaikka, johon postinkuljettaja jätti karhuperäläisten postin. Sieltä kyläläiset tapasivat ja kertoilivat kuulumisiaan. Muistan senkin, kun Ellin kanssa ”lullasimme” Taimia ja Mirjaa, kun pieniä olivat. Letolla näin myös elämäni ensimmäisen vihkiparin, kun Leton Elle ja Haavanlammin Jalmari vihittiin avioliittoon. Letolla oli silloin jokakesäiset pyhäkouluseurat. 

Sivuutan oikealla olevan koppaverstaan ja käännyn Karviaan päin menevälle pikitielle ja suuntaan sitten kulkuni kohti Pikkukorpelaa. Pysähdyn Korpelan kohdalla. Muistoihini tulee ensinnäkin Anja ja Pikku-Toivo, joiden kanssa monet juoksut juostiin. Siellä he olivat mummulassaan Anja ja Toivo, kaksospari. Korpelan asuinrakennusta ei enää ole. Talo on nähnyt monenlaisia vaiheita. 

Olin joskus 60 vuotta sitten ”hurahtanut” talon silloiseen poikamiesisäntään, se hurahtaminen oli kyllä molemmin puoleista ja joka sammui kohta alkuunsa. Syy jääköön kertomatta. Muistoissa tämäkin asia elää. Se kaunis sireenimaja siellä Korpelan pihassa on erityisesti jäänyt mieleeni. 

Sitten jatkan muistorikasta tietä, sitä vanhaa Korvaperän tietä Suonpäätä kohti. Vanha Suonpään talo on niin paju- ja leppäpuskien peitossa, että koko taloo ei näin kesäaikaan teille asti näy. Poikkean Suonpään pihamaalla. Täällä sitä ennen käytiin Fiialla kaikenlaisilla asioilla ja joskus muuten vaan. Täälläkin saatiin niitä isoja sokeripaloja, niin kuin Jokiniemen Kreetallakin. Fiian jälkeen täällä asukkaat vaihtuivat tiuhaa tahtia. Nykyään talo on autiona, paikan omistaa Lehtimäen Timo. 

Majamäki on vähän kauempana metsän reunassa. Siellä asuu tätä nykyä minulle outo perhe. Muistelen vaan haikeudella Ellee ja Villee, jotka raivasivat ja rakensivat silloisen Majamäen. Terveisiä Tuulalle valtameren taa! 

Taas takaisin vanhalle ikirakkaalle tielle. Kohti Letonsaaren uutta siltaa. Ennen siltaa oikealla on Leton Yrjön rakentama Vähätalon tila, jossa asustelee nykyään Letonsaaren, eli Vähätalon Pentti. Erittäin tuttu paikka sekin ja joka muistuttaa olemassaolollaan vanhoista hyvistä ajoista. Emäntä Senja ompeli meille Mäkelän plikoille fanellitanttuja ja pojille fanellipaitoja. Ihailen vanhan mallista riukuaitaa, joka ympäröi pihamaata. Kenen lienee tekemä? Pentinkö? 

Tule uudelle sillalle, hämmästelen sillan mahtavuutta, tällaisiako ovat ne kuuluisat Pariisin sillat? Kaiholla muistelen sitä vanhaa Leton siltaa, joka sai jättää hyvästit uudelle ajalle ja uudelle pariisilaissillalle, jonka nimen olen päättänyt tälle nykyiselle antaa. 

Pätkän maantietä koppaverstaalle. Ympyrä on sulkeutunut. Olen täynnä Karhuperän lumoa. Tunnelmat melkein samat kuin 50-60 vuotta sitten. Jokaisen talon ja paikan kohdalta olisi muistelemista pienen kirjasen verran. Tässä vaan pikku katkelmia muistojen maailmasta. 

Palaan takaisin taas samaa reittiä kuin tulinkin. Vielä Moision tiehaaran kohdalla muistelen vanhaa Moision riihtä, joka oli kyläläisten jonkinlainen kohtauspaikka. Riihen seinällä oli postilaatikko ja siinä kun tavattiin, tarinaa riitti. Oli siinä riihen luona nuorison kohtaamispaikkakin. Ja sitten se ruumislauta, joka oli siellä riihen vintillä ja jota Oiva ja Toivo meille lapsena ollessaan esittelivät. Sen jälkeen alettiin koko riihtä kammoksumaan, että se siitä.