Syystunnelmia

 

Syyskeltaiset lehdet maan peittää, synkkä on päivä ja harmaa, lauletaan jossakin iskelmässä. 

Tällä hetkellä, kun ollaan puolivälissä syyskuuta v. 2013, syyskeltaisia lehtiä alkaa olla jo vähän kaikkialla, tosin suurin osa on vielä puissa ja pensaissa. Vihreitäkin lehtiä vielä näkee kaikkialla. On ollut pitkä, lämmin poutajakso, lieneekö tulossa jyrkkä käänne kylmän puolelle, oireet ovat vähän sellaiset. 

Luonto on tosin värjäytymässä taas kauniisiin luonnon väreihin. Aitan vieressä oleva pihlaja on muuttunut aivan ruskeanpunaiseksi ja on sanoin kuvaamattoman kaunis näky, jota liikkuessani ulkona mennen tullen ihastelen. Viljapeltojen sänki hohtaa kullankeltaisena aivan tuossa melkein silmieni edessä. 

Kurkiaurojen aika etelään on alkamassa, että eivät vaan taas pääse luikahtamaan minun niitä näkemättä. Käyn tämän tästä portailla kuulostelemassa, joko nyt tai nyt kalkatus taivaanrannalta kuuluisi. Se on niin tärkeä syys- ja myös kevättapahtuma. Ellei sitä pääse seuraamaan, se jättää tyhjän tilan pitkäksi aikaa, samoin kuin tuo leivosten ja kottaraisten täydellinen häviäminen näiltä seuduilta. Se tuo oman tyhjän tilansa kesän tai ”suven suloisuuteen”. 

Minulla on aina ollut syystunnelman luojana syysillan hämärät. Nuorena vielä koti-Mäkelässä hakeuduin töiden päätyttyä iltaisin Reimintielle hämärän tunnelmointiin. Metsä sulki korven komeroitaan. Se hämäryys siellä metsässä se loihti runollisen tunnelman. Ehkä olin silloin niiden satujeni tunnelmissa, mitä lapsena niin paljon luin. Mettävainiolle päästyäni pysähdyin sen laajan aukean eteen tienkohtaan, jossa lapsuuteni aikana oli karjaportti ja jota porttia jokivarsilaisetkin joutuivat avaamaan ja sulkemaan Reimin maillaan käydessään. 

Mettävainion pellot ja ladot näyttivät siinä hiljaisessa hämärässä aivan erilasilta kuin päivänvalossa. Tunsin kuin olisin tullut aivan oudoille oville, niin kiehtovaa se hämärän näky oli. Palasin yleensä aina siitä entisen veräjän kohdalta takaisin. Kuljin pienen kappaleen matkaa vielä Suonpään tietäkin sinne mutkaan asti. Sitä metsäpolkua silloin kuljettiin vielä yleisesti meidän ja Suonpään välillä. Samoin meidän ja majamäkiläisten kesken se polku oli paljon käytössä, kun Elle ja Ville olivat rakentaneet talonsa Suonpään Fiian naapuriin. Palasin ennen pimeän tuloa, silloin olisi jo sudet ja karhut ajatuksissani pilanneet tunnelmani. 

Syystuulessakin on omat sävelensä. Se soi aivan eri tavalla kuin muut vuodenaikatuulet. Silloin kun syystuuli äityy myrskyksi, se on jo pelottavaa. Se raivoaa enemmän kuin kesä- ja talvimyrsky, etenkin silloin, kun sillä on kaverina vielä riehumassa voimakas sade. Jonkun laulun sanoissa kerrotaan syystuulen soittelemisesta. Sitähän se onkin, soittelemista. Hiljainen syystuuli soittelee hongistoissa, se on mahtavaa musiikkia. 

Täällä Ylikoskella ollessani ja eläissäni nämä vuosikymmenet minulla ”voimienpäivinä” oli omat hämäränpolkuni, mm. Korpelan mäessä käynnit sekä tuo vanha kytötie. Niistä löysin sen syystunnelman, mitä olin lähtenyt etsimään, eritoten sen hämärän tunnelman. 

Syksy on ollut monien laulujen aiheena, on syystunnelmaa, syksyn soittelua, syyspihlajaa ym. Tässä on minun syysmuistelujani.