Muistojen polkua kuljen

 

”Muistojen polkua kuljen”, lauletaan jossakin laulussa. Olen muistojeni polkua viimeaikoina ja viimevuosina kulkenut sen polun alusta alkaen. Sen polun alkupäästä kaikkein varhaisimpiin muistoihini kuuluu mm. se, kun meillä Mäkelässä rakennettiin todennäköisesti silloin uutta navettarakennusta, koska muistikuvaani on jäänyt joitakin mieshahmoja, joita liikkui lautoja kantaen. Kun en tiedä minä vuonna se rakennus rakennettiin, niin en osaa sovelluttaa tätä tapahtumaa siihen, minkäikäinen olen silloin ollut, ehkä 2-3 -paikkeilla. 

Toiset hyvin varhaiset muistikuvat, joista olen kertonutkin jossakin vihkosessa, ovat muistikuvat Tertun syntymästä ja Helmisen taatan hautajaisista. Kun Helmisen taata haudattiin, olin silloin kolmen vuoden ja yhden kuukauden ikäinen. Muistan sen lumituiskun tukkiman tien, kun saattoväki joutui työntämään kuorma-autoa mäkeä ylös. Pieni muistikuva on siitäkin, kun seisottiin haudan reunalla. Sitä vaan olen joskus miettinyt, että miksi minut yleensä otettiin mukaan talvikylmällä sille matkalle ja kuka hoiteli Kalevia silloin, joka oli silloin 2 v. Luulen, että Elli ja Olavi olivat myös mukana sillä saattoreissulla. Eipäs tullut koskaan otettua puheeksi, kuten kävi monen muunkin asian kanssa ja jotka nyt olisivat hyvin arvokkaita tietoja. 

Helmisen taatan muistan vielä elossa ollessaankin, kun oli meillä käymässä. Todennäköisesti olivat mummun kanssa hevoskyydillä tulleet. Tämän on täytynyt olla huomattavasti ennen taatan sairastumista ja kuolemaa. 

Terttu syntyi kuukauden kuluttua taatan kuolemasta, josta tapauksesta muistan sen, kun Moision Mari tuli meille vauvankatsojaisiin ja että Marilla oli harmaa villatakki päällä. En tiedä, minkä takia se harmaa villatakki on erityisesti jäänyt mieleeni. 

Moision Toivo syntyi tietääkseni syyskesällä Tertun kanssa samana vuotena. Mari kuoli pian Toivon syntymän jälkeen. On sanottu, että keuhkokuumeeseen. Nestorista tuli leskimies vähäksi aikaa, kunnes Suoma tuli ”kuvioihin mukaan”, kuten sanonta kuuluu. 

Muistan näiltä ajoilta hämärästi muitakin asioita, kuten rokotuksella käynnin Letonsaaressa. Ne piikitykset käsivarteen ja sen neulan, jota tuikattiin tulen liekkiin, johonkin öljylampun liekkiin ennen rokotusta. Siellä oli muitakin lapsia. Mieleeni ei ole jäänyt mitään parkumisääniä, niitäkin varmaan oli. 

Vuosi vuodelta vartuttiin ja lapsuuspolun varrelta jäi tavattoman paljon muistoja. Ei ollut pihapiirissä eikä vähän ulompanakaan kolkkaa, jossa ei olisi ”talosteltu”, niin kuin siihen aikaan sanottiin. Leikkimiseksi sanottiin, tai tarkoitettiin lähinnä sitä, kun pyörittiin piirissä, taputeltiin ja tömisteltiin jalkoja (piirileikkiä). Talostelin tai leikin paljon yksinänikin, kuvittelin olevani milloin joku satuprinsessa tai haltijatar. 

Opin varhain lukemaan, kuusivuotiaana luin satukirjoja, joita Olavi toi kirjastosta, muistaakseni silloin Korvaluoman koululta. 

No niin, siinä sitten vartuttiin, tultiin kouluikään kukin vuorollamme kulkemaan ja tarpomaan ylipitkää koulumatkaa. Leikit, jotka olivat jonkinlainen elämänsuola, jatkuivat, muuttivat vaan muotoaan. Tuli kaikenlaisia pallopelejä, naruhyppyjä ym. 

Kyllä se koulunkäynti meille pitkämatkalaisille äärettömän rasittavaa oli. Voi niitä ankarien talvien kylmyyttä. Voi niitä päivien pituutta, ainakin syksyisin tuntui siltä, kun illan jo hämärtyessä palattiin koulumatkalta väsyneinä ja nälkäisinä. Mitään kouluruokailua ei silloin ollut. Aamuvarhaisella voileipä syötiin kiireellä ennen kouluun lähtöä. Voileipä ja maitopullo mukaan evääksi. Maitopulloo ei voitu pakkaskautena ottaa reppuun mukaan sen jäätymisen takia. Oli vaan se voileipä, ehkä parikin leipää. 

Kouluajasta jäi paljon mukaviakin muistoja, oli paljon kavereita. Varsinaisia koulukiusaajia ei ollut. Jotkut poikanulikat olivat häijyjä, nyrkit pystyssä, mutta ne olivat sitä sitten kaikille, ei kenellekään määrätyille oppilaille. 

Kouluvuodet menivät loppujen lopuksi aika pian ohi näin jälkeenpäin ajatellen. Kouluviikot olivat kuusipäiväisiä. 

Sitten vaan koulun, tai koulusta päästyä alkoi työnteon kausi vakituisesti. 13-14 -vuotiaana tehtiin aikuisten työpäiviä, näin se maaseudulla oli kaikkialla. 

Tuli mieleeni, että olen näistä elämänpolun mutkista ja suorista kertoillut jo aikaisemmissa tarinoissani, että niistä ei tässä nyt enempää. Sitä polkua kuljetaan ehkä vielä jonkin aikaa, tai ehkä ei. Näin se saattaa olla monta kertaa nuoremmillakin ihmisillä. Niin arvaamaton se elämänpolun vaeltaminen on.