V. 2013 tarinoita

 

Olen aina tykännyt sateen rapinoista ja tuulen huminasta. (En silloin, jos ne tuottaa jotain vahinkoo.) Syksyinen vesisade, kun se ropisee ikkunaa vasten, sillä on oma erikoistunnelmansa, etenkin kun se tapahtuu syyspimeänä iltana ja silloin, kun ”korven komerot ovat sulkeutuneet” aamulla taas auetakseen. Tuulen humina, se humina, joka ei ole yltynyt riehuvaksi myrskyksi asti, siinä on musiikin voimaa. Siinä soi säveleet ainakin minun korvissani, on aina soinut. 

Aukaisen joskus valvoessani yölläkin ikkunan ja kuuntelen, kun tuo itsenäisyyskuusi humisee ja soittelee nurkallani. Se kuusi on aikoinaan istutettu Suomen 50 -vuotisen itsenäisyyden muistoksi. 

Tuolla Kettukallion suunnalla romusuulilta eteenpäin vievän tiesuoran molemmin puolin kasvavat ja elävät jättiläispuut saavat tuulella mahtavan orkesterin aikaan. Käyn niitä joka kesä kuuntelemassa. Se alue on minulle Luojan temppeli, se on kirkko. On kuin entisajan ihmiset olisivat tulleet hartaina kuuntelemaan. Pienemmät puut siinä ympärillä on kuin kirkkokansaa ja ihan oikeesti siellä on silloin harras tunnelma. Ei mikään orkesteri soi niin mahtavasti kuin metsän urut. 

Tänä kesänä, v. 2013, olen siellä metsän hartaudessa käynyt tähän mennessä kolme kertaa. Vähitellen ne metsäkirkossa käynnit tietysti loppuu, kun pyörällä ajaminen alkaa käymään liian hankalaksi. 

Minulla oli koti-Mäkelän metsässä aikoinani jo omat mielipaikkani. Silloin oli vielä metsän sinipiiat, joita kävin tervehtimässä lapsuuden kulta-aikana. 

Ajattelin ensinnä lähteä pienelle pyörälenkille tuonne Vesasen sillalle, mutta huomasin kovan tuulen käynnin, kun katselin ikkunasta puiden oksien heiluntaa. Silloin aina vältän pyörälenkille lähtöä, se tuuli kun salpaa hengitystä ajaessa. 

Näin sitä sitten vaan istun pöydän vieressä ja ”kriivaan” jotain mielessä liikkuvaa. On se niin kumman lyhyt tuo kesä. Aina, kun keväisin lumet sulaa, samalla jo silloin seuraavan syksyn tuulahdukset käväisevät mielessä. Semmoista se on! 

Päivät vierii, viikot vierii ja vuodet vierii. Me ihmiset kuljemme siinä mukana, kunnes saavutamme määränpään, jokainen omansa. Minulla on tänä kesänä, v. 2013, ollut paljon hyviä keinutteluhetkiä ja -säitä. On ollut ilo seurata pääskysten iloista karkeloo, pesät on rakennettu vanhan pirtin katon räystäiden alle, poikaset on kasvatettu ja ruokittu. Ovat muuttopuuhissa varmaan, jo monet muutkin linnut ovat lähtöhankkeissa. 

Kunpa tänä syksynä näkisin kurkien muuttoaurat. Viime syksynä pääsivät minulta näkemättä, se teki mielen apeaksi. Nyt yritän olla tarkkana, että pääsen hyvänmatkantoivotuksia huivilla huiskuttamaan. Voin vielä Eino Leinon sanoin huutaa yläilmoihin: ”Mä rukoilen, mä pyydän, palatkaa.” 

Ei meitä talveksikaan yksin jätetä. On niitä aina uskollisia talven uhmaajia, joita asustaa täällä meidän seuranamme lunta ja pakkasia uhmaten. Lauluhaluja niillä ei kyllä talvella ole, mitä nyt harakan naurua joskus kuulee jonku puun oksalta. Sekin kuulostaa talviaikana oikein mukavalta. 

Minkähän takia en ole kuullut ollenkaan mustarastaan laulua? Nyt, kun kesä kallistuu jo lopulleen, se ei tietysti enää tähän aikaan kesästä muutenkaan laulelisi. Ei se kuulu sen tapoihin, mutta ei sitten koko kesänä sen hivelevän kaunista ääntä ole kuulunut. Lieneekö korvissani jo niin paljon vikaa, että eivät ota vastaan enää tuota, tai noita sulosäveliä. Viime kesänä se lauleli täysillä koko sydämensä kyllyydestä. On ne talvisin saaneet syöttöpaikallakin popsia parhaita paloja pienempien lintujen haikeana katsellen vierestä. Viime talven ”pitopöydän” antimet jäivät kyllä palkitsematta. 

Tuo metsä tuolla peltojen takana saisi olla vähän lähempänä minun näkökulmastani katsottuna. Se mustarastaan laulukin ehkä vielä kuuluisi. Viime kesänä keinussa istuessani kuuntelin mustarastasta, kun lauloivat noissa Paja-Ahteen puissa.