Lapsena ollessani, kun kerran taas veimme lehmäkarjaa Kyrön pitkille saroille laitumelle, löysimme riukuaidan päältä rastaan pesän. Siihen aikaan, kun oli vielä kaikkialla riukuaitoja. Se meidän lehmipolku myötäili riukuaitaa. Palatessamme vientireissulta kerroimme tästä huomiostamme, isä-Väinö sanoi, että sitä ei saa vaan hajottaa, se on rastaan pesä. Ehkä oli rastaan pesä, mene ja tiedä. Kiersimme sen jälkeen pesän kohdan enkä muista, kuinka pesimisen loppujen lopuksi kävi, säästyikö pesärosvoilta.
Meitä muutenkin varoitettiin linnunpesien hajottamiselta, enkä koskaan muista niin tehneemmekään, vaikka vähän joka paikkaa koluttiin.
Olen tässä viimeaikoina muistellut aikoja, kun jouduttiin paimenessa käymään (Siis niitäkin aikoja.). Se ei aina ollut kovin mielekästä hommaa, ainakaan silloin, kun joutui sitä yksin tai kaksin hoitamaan. Silloin, jos meitä oli useampia karjapaimenia, silloin kului aika rattoisasti, keksittiin kaikenlaista ajankulua, samalla pidettiin silmällä karjaa. Kallion Elvi oli aina joskus meidän mukana paimenhommissa, etenkin silloin aika kului mukavasti.
Rakenneltiin kaikenlaisista kukista ja oksista mielikuvitustuotteita, joskus vähän riideltiinkin. Silloin Elvi lähti kipaisemaan kotiansa kohti. Meidän Kyröllä oli ja on peltoalue, jota sanotaan Kyrön pitkiksi saroiksi. Sillä alueella on oltava aina erittäin tarkkaavaisia. Kaikkia peltojen reunoja oli pidettävä tarkasti silmällä. Rajakosken peltoalueita oli kahdella suunnalla, ojan yli vaan, niin oltiin Rajakosken puolella. Yhdellä suunnalla oli omia kaurapeltoja vahdittava. Se oli aina erittäin kenkkua aluetta, kun sinne jouduttiin paimeneen.
Yhdestä kolkasta se alue rajoittui vielä Tuominiemenkin alueeseen. Kerran, kun Tuominiemen heinät oli korjattu taas pois ja uusi heinänoras oli kasvamassa tilalle, mikä oli suurta karjan herkkua, annoimme tahallamme karjan mennä Tuominiemen puolelle. Mutta kauan emme uskaltaneet niitten siellä antaa herkutella, kun pelkäsimme, että Tuominiemen Toivo saattaa tulla. Ja niin meidän oli kohta pian ajettava vastahakoinen karja taas omalle puolelle, jossa myös vielä syötävää riitti.
Elettiin sitä aikaa, kun Rajakoski oli vaihtanut omistajaa, oli alkanut raininkolaisten aikakausi.
Olin ehkä 15-16 -vuotias, kun taas kerran olimme Tertun kanssa pitkillä saroilla Kydöllä paimenessa. Oli heinät ja viljatkin korjattu pelloilta, alkoi olla jo myöhäissyksyä. Heinänoras rehotti vielä vihreänä, joten muutamaksi tunniksi vietiin karja vielä haukkaamaan pellon antimista. Näin säästyi siltäkin osin heiniä talven varalle. Silloinkin päätimme, että antaa lehmien käydä vähän Rainingonkin pelloilla herkuttelemassa. Sanoimme, että ei siellä enää mitään pahantekoo tapahdu. Ei muuta, ojan yli vaan sinne naapurin pellolle. Hetken kuluttua ajoimme ne kuitenkin takaisin omalle pellolle ja sillä hyvä.
Muutamien päivien kuluttua tuli kuitenkin Rainingon Vilholta kirje, jossa sanottiin, että teidän karja on käynyt sotkemassa Reimissä heinänoraita ja pitäisi pitää parempaa huolta karjan liikkumisesta. Jotakin tämän tapaista siinä kirjeessä sanottiin. Sitä en muista, seurasiko siitä sen kummempaa, mutta enää sen jälkeen ei odelmavarkaissa käyty.
Kotivainiolla paimentaminen oli mieluisempaa kuin siellä kauempana kytövainioilla erämaan hiljaisuudessa. Kotivainioilta näki aina teillä kulkijoitakin. Sai seurata, kun karhu- ja korvaperälisiä kolkutteli kovapyörärattailla myllyyn ja aina tiellä oli joku pyöräilijäkin liikkeellä.
Siihen aikaan elettiin piikkilanka-aitojen aikakautta. Vakituiset laitumet aidattiin silloin piikkilanka-aidoilla. Vasta paljon myöhemmin tuli sähköaitojen aikakausi.
Että semmoista paimen- ja aitakulttuuria silloin elettiin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti