Syyskuu

 

On syyskuu v. 2016. 

Kahden viikon ajan olen katsellut iltaisin auringonlaskuja. Voi mikä elämys ja nähtävyys. Taivaanranta on hehkunut kaikissa väreissään. Vihdoin viimein aurinko ennen lopullista laskuaan on hehkunut valtavana tulipallona puiden lomasta tirkistellen. Nuo taivaanrannan maalaukset ovat yksi Luojan suurista näytelmistä, joita ei voi sanoin kuvata. 

Eräs avaruuden näytelmä on viime päivinä ollut valtavan suuret pikkulintujen parvet karkeloimassa peltojen ja pihapiirin yllä. Niitä on ollut ilma sakeana, ovat todennäköisesti kesän lintupoikueita. Kohta varmaan on muutto edessä. Tervetuloa keväällä takaisin. Yksi osa jää varmaan palaamatta, vaaroja on matkalla paljon. 

Ruska on värjännyt vaahteroiden sekä aroniapensaiden lehdet kauniin värisiksi, missä on kultaa ja purppuraa. 

Isot mustat pilvenmöykyt seiaavat taivaanrannalla. Olen seurannut illan hämärtyessä, kun metsässä ”korven komerot sulkeutuvat”, niin kuin Eino Leino jossakin runossaan ilmaisee, ja taas aamun koittaessa avautuvat. Minulla on hieno näkymä edessäni olevaan metsään. Sieluni silmillä näen metsäneläinten siellä karkeloivan ja Sinipiian huiskuttavan huntua puun oksalla. 

Taas mielessäni kuuntelen syyslaulua, joka alkaa sanoilla ”Kaipuun syämmeen syksy toi mulle” jne. Kaihomielellä taas muistelen mennyttä kesää niin kuin aina joka syksy tuo sama tunne. On ihmisellä kuitenkin aina tuo sama toive taas uudesta keväästä ja kesästä. Aina vaan ikäihmiselläkin edellyttäen, että terveys on kutakuinkin kohtalaisen hyvä, mistä olen suuresti kiitollinen kaiken hyvän antajalle. 

Syksyn edetessä syvä hiljaisuus laskeutuu luomakunnan ylle, kunnes talvi tuo tullessaan omat ilmansa ja tapansa. Taatavainaa tapasi sanoa pakkastalven tuiskuilmoilla ”Kyllä talvi tapansa näyttää”. Aurinko lämmittää vielä ihanasti lakastumassa olevaa luontoa. 

Lokakuu on nurkan takana availemassa ovia omalle tehtävälleen, sen eräs tehtävä on heittää taivaalta vuoroin vettä ja vuoroin lumiräntää. Puhurin poika ja Halla-Ukko alkavat olla vakituisia vieraita. Armas aurinko voi vielä silloinkin heittää viimeiset lämpimät säteensä ihmisten iloksi joskus. Kauan sitten lokakuulla hehkutti vielä tuo aurinkoinen melkein heinäkuun helteen tavoin, mjnkä Kalevikin vielä muisti. 

Tuo minun pihakoivuni tuossa keskellä pihaa on taas aivan alaston. Vielä hetki sitten se lehteili valtavalla vehreydellään ja kauneudellaan. Hyvää talviunta vaan, se sinulle suotakoon! 

Tulevana iltana saan taas varmasti ihailla auringon maalaamaa taivaanrantaa. Ehkä vielä joskus näkee revontuliakin illan pimetessä. Lumoissa sitten taas ollaan!