Taas Raivalassa

 

Olen paljon muistellut lapsuusaikani Helmisen mummulaa, jossa muistaakseni useampana kesänä vietin aina viikon pari kerrallaan ehkä noin viisivuotiaasta lähtien aina tuonne 10-11 vuotiaaksi asti. Kyllä meidän tenavajoukosta joskus toisetkin siellä päivän pari kerrallaan olivat. Jostakin syystä minua sinne sitten vietiin aina ”kesälomalle”.  Olen kyllä joskus miettinyt, että kyllä sillä mummulla siellä oli jo muutenkin huolta ja hoivaamista, että eikö sitä ajateltu. Todennäköisesti on ollut niin, että olen ollut sinne kovin halukas menemään ja mummu on ottanut huollettavaksensa ne viikon pari kerrallaan. 

Siellä oli sitä lapsijoukkoa aina paljon, Helmisen oma joukkio ja naapureista tuli lisää joukkoja. Helminen oli se keskipiste, jonka tantereella enemmän teuhattiin. Välimäen Alli ja Hakalan veljekset olivat melkein jokapäiväisiä juoksukavereita. Rantaniemen Maija ja Niemisen Laura olivat joskus mukana. Niemisen Lauralla oli otsassa silmän yläpuolella iso patti, jonka takia Lauran pää oli vähän vinossa ja painoi silmän luomeakin vähän alaspäin. Mummo sanoi, että se on syntymävika. Ei siitä Lauraa koskaan kiusattu, ei Helmisen Terttukaan, vaikka se oli meistä kaikkein torailevaisempi ja kaikkein äänekkäin. Tiedä mitä sitten Laura sai koulussa kokea. 

Siinä sitten juostiin karttuset ja muut piiloset. Tyttöjoukolla rakennettiin "talosia", joksi niitä kutsuttiin, kun alettiin kotia leikkimään. Juostiin naapurissa. Käytiin Kulmalan Epulla ja Sandralla Marttilassa, Vierikossa ja Lukkarinojalla, myöskin Hakalassa, jossa Lauri ja Veijo asuivat. Kerrankin taas menimme käymään Hakalassa, jossa torpan emäntä oli juuri hapanleivän leipomispuuhissa, antoi meille puulusikat käteen ja kehotti tulemaan syömään taikinaa. Yleinen tapa oli, jos talossa oli ruisleivän tai limpun leipominen meneillään ja vieras sattui tulemaan kylään tai muuten asialle, vieraalle annettiin lusikka käteen ja kehotettiin taikinaa syömään. (Meillä kotonakin tätä tapaa noudatettiin.) Helmisen tyttärille se oli outo asia, niitä rupesi kovasti naurattamaan, eivätkä noudattaneet kutsua, ainoastaan minä kävin taikinamaistiaisilla. 

Hakalan Hilta oli ystävällinen lapsille, samoin Kulmalan Sandra, Hakalan naapurin mummu. Helmisen mummu ompeli Kulmalan Epulle ja Sandralle alusvaatteita, niiltä tiimoilta mummu lähetti meitä joskus asialle Kulmalaan. 

Jonakin kesänä minun ja Ellin mennessä pariksi kolmeksi päiväksi taas kerran Raivalaan Pori-Parkano -onnikalla, Elli hallitsi silloin jo tuon matkavälin kulkemisen. Menimme suoraan mummun puolelle niin kuin aina. Leila ja Terttu olivat huomanneet meidän tulomme ja sinne tulivat sitten kertomaan meille suurta uutista. Pari päivää aikaisemmin Helmisen saunan nurkalla oli tapahtunut ikävä juttu, kun Helmisen uutta saunarakennusta oltiin kattamassa. Sinne tanhuville oli ilmestynyt Viinamäen vanha emäntä Selma pyytämään Hakalan Yrjöä asunnolleen tekemään jotain korjausta. Selman vielä seisoessa siinä saunan seinustalla huomattiin, että Selma kallistui siihen tantereelle. Kun väki tuli katolta alas, huomattiin Selman kuolleen. Saman tien rynnättiin saunalle katsomaan paikkaa, mihin Selma oli lyyhistynyt. Siinä mielessä tämä tapaus oli tärkeä juttu, että sain sitten myöhemmin Kallion Elville rehennellä, että minäpäs olen nähnyt Raivalan reissulla paikan, johon oli hiljattain kuollut ihminen. 

Me Elvin kanssa yritimme saada aina toisiamme kateellisiksi, jos olimme kokeneet tai nähneet jotain erikoista. 

Seuraavan kerran, kun taas olin Helmisellä, niin keksin idean, että aletaan leikkiä kolmijalkaista Selmaa, joka varman sai alkunsa siitä Selma -tragediasta. Menimme Leilan ja Tertun kanssa Helmisen puodiin, jossa oli orsilla käytöstä poistettua peittotavaraa. Kääriydyimme niihin risapeittoihin, jollakin tavalla saimme pienemmät, Siirin ja Annikin houkuteltua sinne puodin sisälle. Silloin aloimme huhuilla ja mölistä, että nyt kolmijalkainen Selma tulee. Pienemmät lähtivät huutaen sisälle, Teo tuli hetken kuluttua nuhtelemaan meitä ja sanoi, että Eilanko touhua tuo oli, että pelotellaan huonompiansa. Lähdette sieltä ja heti ettekä enää sinne mene, tiedätte sen! Tätä Selma-leikkiä yritin sitten viritellä kotonakin leikittäväksi, mutta en saanut toisia siihen innostumaan. 

Silloin, kun talo oli Helmisellä jäänyt Teon haltuun, Helmisen Hakalan puoleinen eli idän puoleinen tupa jäi mummun ja taatan haltuun. Siitä tehtiin kaksi huonetta, kun se tupa halkaistiin väliseinällä. Lapsista Impi, Kalle ja Onni jäivät siihen vanhanparin kanssa asustamaan, heistä Impi pian lähti Västilän Martin mukaan. 

Mummulassa ollessani en muista Kallea kovinkaan usein nähneeni kotonaan. Se oli aina jossain liikenteessä. Hankkivat niihin aikoihin kuorma-autonkin, niitä oli sellainen liikemiesporukka, johon todennäköisesti Kallen lisäksi kuului Välimäen Ilmari ja Hakalan Yrjökin, koska sen porukan näki aina yhdessä. Kerrankin ne olivat Helmisen navettakeittiössä voita pesemässä, mitä me mukulat seurasimme. Siellä oli suuri puupunkka, joka oli täynnä voita, sitä Kalle hihat käärittyinä sotki (alusti) aivan kuin taikinaa. Vaihdettiin vettä ja sotkeminen jatkui. Olivat käyneet ostelemassa kyliltä voita, sitten pesivät ja pakkasivat sitä Tampereella myyntiä varten. Mummu sanoi, että voin täytyy olla puhdasta, kun sitä myydään Tampereen rouville, ne on vaativaisia. Minun tietääkseni se kolmikko vei myyntiin Tampereelle muitakin maataloustuotteita. Silloin vielä harvoista taloista lähetettiin maito meijereihin, kotona separaattorilla erotettiin kerma ja ”pluttana” erikseen. Kerma kirnuttiin voiksi. 

Sen autoiluhomman peri sitten Onni myöhemmin. Kalle kuljeskeli tekemässä taloremontteja ja toimitti maalarinhommiakin, kun oli liiketoimet jättänyt. Hän avioitui Palojoen Annan kanssa, joka oli kunnankätilönä Parkanossa. 

Oli kesä v. 1932, kun olin taas ”kesälomalla” Helmisellä. Lilla ja Terttu tulivat eräänä päivänä sanomaan uutista, että Lukkarinojalle on tuotu pientäväkee. Niin, eikös me vaan siitä paikasta, Välimäen Alli mukana, päätetty, että sinne mennään katsomaan. Mitäpä muuta kuin siitä paikasta Lukkarinojaa kohti (Ala-Rautalahti). Sisälle vaan rohkeasti porukalla. Jäätiin ovensuuhun seisoskelemaan. Emäntä makasi tuvan perällä sängyssä kori vieressä tuolilla ja sanoi meille, että tulkaa vaan peremmälle. Vähän arkailimme mennä korin viereen. Siellä se nukkua pötkötteli, emäntä jutteli siinä kaikenlaista. Se ihme tuli nähtyä! 

En tarkalleen muista, mutta olisiko ollut vuosi 1984, kun olimme Helmisen Teon hautajaisissa Parkanossa. Muistotilaisuudessa oli myös Lukkarinojan Leevi perheineen. Menin kyselemään Leevin kuulumisia. Sanoin kuka olen. Sanoin, että iso mies sinusta on tullut. Silloin olit vain sellainen pieni pötkylä, kun isolla porukalla kävimme sinua katsomassa, olit ehkä vuorokauden ikäinen silloin. Kerroin Leeville sen tarinan, kuinka silloin sinne ryntäsimme. Leevi kysyi, että oliko hän pirunkurinen. Sanoin, että et, hyvin rauhallisesti uinahtelit. 

Helmisen naapurit asuivat aika lähekkäin. Samana päivänä kävimme joskus useammassakin naapurissa. Hauskaa oli aina, ei huolta mistään. Vierikko oli Helmisen lähinaapureita. Vierikon Nestori oli Helmisen mummun veli, teki suutarintöitä, niin kuin veljekset Eino ja Arvokin. Nestorista tuli mökkiläinen, kun aikoinaan tila jaettiin Marialle ja Juliukselle, joka sitten kadotti Lukkarinojan ehkä taitamattomuuttaan. Vierikkoon oli tuotu hoidettavaksi Akaata-niminen mummu, joka oli Nestorin vaimon Elinan äiti ja joka oli pahasti dementoitunut, ”vanhuuden höperö” niin kuin siihen aikaan tätä sairautta nimitettiin. 

Lilla sanoi eräänä päivänä, että mennään Vierikkoon, sinne on tuotu mummu, joka puhuu ihan hulluja. Siitä vaan joukolla poikki niittyjen ja oikopolkua Vierikkoon. Taimi, Vierikon tytär oli ulkona pihamaalla jotakin puuhailemassa, kun saavuimme pihapiiriin. Taimi kielsi meitä menemästä sisälle, mutta täytyihän meidän nähdä Akaata, jota vartavasten olimme lähteneet katsomaan ja niin livahdimme sisälle pirttiin. Jäimme tapamme mukaan ovensuuhun seisoskelemaan. Taimin tullessa sisään kysymään, onko meillä jotakin asiaa, Lilla sanoi, että ei ole asiaa. 

Akaata alkoi samalla touhuta kaikenlaista höpöhommaa ja puheli ihan käsittämättömiä ja meitä nauratti, oli niin hauskoja puheita meidän mielestämme. Joukolla pyrskähdettiin isoon nauruun. Silloin Taimi sanoi, että lähtekää nyt tiehenne täältä nauramasta. Niin lähdettiin, oli nyt kuitenkin saatu se hauska, mitä lähdettiin hakemaan. Tietenkään ei kenenkään mieleen juolahtanut se asia, että saatamme ehkä joskus olla samassa tilanteessa kuin Akaata nyt.