Mustanpörssinkauppaa

 

Jokelan Unnukan kanssa aina joskus tarintuokioissamme muistelemme sota-aikaista nuoruuttamme, sitäkin, miten erilaista elämä silloin oli ja kuinka puutteellista silloin oli kaikesta. Mutta ei huolta siinä mielessä, kun sama huoli ja puute se oli kaikilla. Ei päässyt nuoret tyttäretkään kadehtimaan mm. sitä, että naapurin Elvillä tai Korpelan Sinikalla olisi ollut kauniimmat ”kuteet” kuin muilla. Se siinä asiassa oli hyvä puoli. 

Liljanlahden (Liljan) Anni tuli taas kerran pyytämään Unnukkaa heille pyykkäriksi Karhuperälle, missä ennenkin oli ollut ”hälpärinä” vähän kaikenlaisissa talon askareissa. Karjaa oli niin kuin joka talossa ja torpassa siihen aikaan. Lapsiakin oli iso katras, joten apuakin tarvittiin Anni ja Frans Liljan talossa. 

Unnukka sanoi, että heiltä aina hän tai Sinikka jouti muitakin avustamaan. Unnukka kertoi, että hän lähti potkurilla Karhuperää kohti viiden kilometrin taipaleelle. Oli talviaika. Perillä häntä odotti isot kasat pestäviä vaatteita navettakeittiössä. Ei muuta kuin vettä pataan ja puuta padan alle ja sitten pyykkilauta käyntiin. Viimein pyykit tuli hangattua ja osa niistä keitettyä padassa. 

Siellä oli ja on varmaan vieläkin jonkinlainen luonnonlammikko läheisen metsän reunassa. Sinne pyykit vietiin huuhdeltavaksi. Oli heikko pakkassää, avanto oli hakattu auki, joten se ei ollut hänen tehtävänsä ruveta sitä avaamaan. 

Huuhdellessaan jonkin aikaa hänellä alkoi kädet palelemaan, mutta onnekseen hän oli ottanut ämpärillä kuumaa vettä mukaansa, siinä sai välillä lämmittää käsiään. Aamulla kun hän homman alkoi, niin puoleenpäivään mennessä vaatteet oli ripustettu kuivumaan. 

Anni oli taitava tekemään sen ajan mustanpörssinkauppaa, niin kuin moni muukin sen ajan eläjä. Maalaistaloissa, joissa oli karjaa, voita ja lihaa myytiin ns. mustaan pörssiin. Ne, joilla oli vielä separaattorivehkeet tallella, käyttivät sitä nyt hyväkseen kirnuamalla osan maidosta voiksi. Maidosta separaattori oli ensin erotanut kerman, jäljelle jäi kuorittu maito eli ”pluttana”, miksi sitä kuorittua täälläpäin kutsuttiin. 

Ne separaattorit olivat varmaan vielä kaikilla varastossa, kun vielä muutama vuosi sitten olivat vielä täysin käytettävissä ennen meijeriaikaa. 

Anni sanoi, kun oli pyykit pesty ja syöty, että nyt sitten hevonen aisoihin lähdetään käymään Kirkolla. Sinä lähdet mukaan. Unnukka vastusteli, kun oli arkivaatteetkin vaan hänellä. Mutta Anni sanoi, että ei niitä sieltä takin alta kukaan näe.  Franssi sitten vaan valjastamaan hevosta ja he Annin kanssa matkaan. Anni kääräisi vaan muutaman paketin kaapista itsekirnuttua voita mukaan ja mennä köröteltiin kohti Kirkonkylää ja kauppoja. 

Anni osteli, tai vaihteli voinsa yleensä kankaisiin, joista oli huutava pula. Nytkin kun Anni vilautteli koristaan vähän voipaketin kylkeä, niin kyllä sivuhuoneesta löytyi kangaspakka, josta sitten mitattiin kangasta määrätty mitta. Odotettiin vaan, kun kaupassa tuli vähän hiljaisempaa, niin paketit vaihdettiin. Tämä toistui taas toisessakin kauppapuotissa, jossa oli ihanan näköistä pukukangasta, taas paketit vaihtuivat. 

Anni oli taitava näissä mustankaupankäynneissä. Kyllä Unnukka oli onnellinen, kun hän pyykkäripalkkaa sai hienon pukukankaan, joka oli harvinaista siihen aikaan. Tyytyväisenä sitten lähdettiin paluumatkalle parahiksi Anni navetta-askareille ja Unnukka lähti kelkkailemaan kotiaan kohti aarre kainalossa. 

Siitä kankaasta siten Vainionpään Jenny Suurimaalta ompeli Unnukalle kauniin juhlapuvun, joka sitten loppujenlopuksi palveli häntä navettatanttuna vuosien kuluttua. 

Liljan Anni oli muutenkin hyvin liikkuvainen naisihminen, ei kauaa haikailtu, kun hevonen oli talvella aisoissa ja Anni lähti tienpäälle milloin asioille Kirkolla ja välillä sukuloimaan Parkanon Sydänmaalle, mistä Parkanon syrjäkylästä Anni oli kotoisinkin. Annin äiti oli entisajan kuuluisa ryijynkutoja. Leskeksi jäätyään ja talon luovuttaessaan kulki kylillä pyydettäessä ryijyjä ja isoja mattoja kutomassa. 

Liekö Liljan Anni perinyt sen kulkemisvietin tädiltään Pyysalon Emmalta, joka oli myös tuttu näky hevosen kanssa maantien päällä. Annilla ja Franssilla oli monta lasta. Annin kyläilemään lähdettyä, ellei Franssi töiltään ehtinyt nuorempia paimentamaan sen homman sai sitten Eila ja Matti, jotka olivat katraan vanhimmat lapset. 

Kerrottiin, että Annilla vierähti joskus kylillä käydessään aika niin pitkään, että mukuloitten täytyi mennä karjaa hoitamaan, kun yö alkoi painaa päälle. Lypsyn Anni kuitenkin joutui itse suorittamaan, kun lapsista ei silloin vielä ollut siihen. Franssi oli sellainen hyväntahtoinen huumorimies, joka aina kun oli joskus meilläkin Väinön sahtivieraana, lasketteli niitä huumorilla höystettyjä juttujansa. 

Liljan Annilla alkoi muisti pettää muistaakseni jo hyvin varhaisessa vaiheessa, joskus 60 vuoden iässä,mikä eteni nopeeta vauhtia. Frans oli kuollut syöpään vähän aikaisemmin. Kun kotona ei enää Annin kanssa tultu toimeen, Anni sai lähetteen Harjavallan mielisairaalaan, jonne sitten kuolikin. Annin lapset hajaantuivat kukin taholleen. Taloa jäi isännöimään vanhin poika Matti veljensä Voiton kanssa.Näin alkaa Puskan tarina olla lopussa, missä mekin aikoinamme paljon tai ainakin silloin tällöin tavattiin käydä. Puskan vanhin tytär Eila oli meidän kaveripiireihin kuuluva ja jonka kohtalona oli päätyä Kemijärvelle, Keimijärven rannalla sijaitsevan Ulkuniemen taloon emännäksi seudulle, missä naisetkin vetivät piippua, mikä oli ollut Eialle suuri ihmetyksen asia. 

En muista, olikohan Liljalahdessa koskaan ketään piikatyttöä, niin kuin naapureissaan. Karhulassa ja Liljasaaressa oli aikaisempina aikoina aina piika ja renki, joista etenkin rengit olivat usein vähän kummallisia, niin kuin Kankee-Iivari ja Herra Pranssi esim.

Erään Liljasaaren piian muistan lapsuudestani, häntä sanottiin Heppee-Toiniksi. Nimi oli tullut siitä, kun Toini tarkoitti hyvä-sanalla tai käytti hyvä-sanan sijasta aina sanaa heppee. Silloin jos oli vaikka kaunis ilma, Toinille se oli heppee.