”Taas niityt vihannoivat ja laiho laaksossa. Puut metsän huminoivat taas lehtiversossa. Se meille muistuttaapi hyvyyttäs Jumala. Ihmeitäs julistaapi se vuosi vuodelta.” Muistan, kuinka mahtipontisesti koulun päättäjäisissä aina lauloimme tuon suvivirren suurella oppilasjoukolla.
Meneillään on taas tällä hetkellä se vuodenaika, jota tuossa suvivirressä kauniisti julistetaan. En muista, kävimmekö koskaan nuorena juhannuskirkossa, vaikka kesäisin sunnuntaikirkossa aina joskus pyöräilimmekin joskus Ellin ja joskus Tertun kanssa. Koskisen Anni otettiin matkan varrelta mukaan. Kyllä Annikin oli jossain vaiheessa vanhan polkupyörän hankkinut, raihnaisuuttaan kitisevän, niin kuin meidän muidenkin pyörät siihen aikaan. Se ei haitannut, kun vaan eteenpäin kulki eikä tielle jättänyt, mikä kylläkin oli yleistä siihen aikaan sekin.
Entisajan juhannusmuistot ovat hyvin aurinkoisia, vaikka
niitä ruman sään juhannuksiakin tietysti oli. Ne eivät vaan kerta kaikkiaan
sovi juhannusmuisteloihin. Meillä ei koskaan poltettu juhannuskokkoa, isä-Väinö
ei antanut lupaa sytytellä joen pientareelle ehkä maastopalon pelossa ja tuskin
sen polttaminen oli siihen aikaan kovin yleistäkään muidenkaan jokirannoilla Sorrinperällä,
mihin kyläkuntaan meidän ja Forssilan mukulat kieltäytyivät kuuluvansa ja mistä
asiasta tuli joskus pientä riitaa meidän ja varsinaisten
sorrinperäläismukuloiden keskuudessa. Korpelan tyttäretkin kieltäytyivät
kuulumasta sorrinperäläisiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti