Tulipaloja

 

Olen eläissäni nähnyt useamman tulipalon riehuvan ja hävittävän kaiken elollisen tieltään. Viimeksi Mäkitalon asuinrakennuksen palo, joka kuitenkin saatiin pysäytettyä yläkerran rakenteiden vaurioiden jälkeen palokunnan erittäin ripeän toiminnan ansiosta. Sen palon seurauksena Jarin perhe on nyt (v. 2010) evakossa tulla meidän vanhan tuvan puolella. 

Onni siinä asiassa kuitenkin oli, että tuo vanha melkein 200 vuotta vanha rakennus sai ottaa suojiinsa vähän niin kuin lapsensa lapset. Vuonna 1905 syntynyt Frans Emil Ylikoski syntyi noissa tiloissa, josta tuli sitten Jarin isoisä. Vaikkakin ikävien seurauksien kautta on mukava nähdä elämää tuossa vanhassa talossa, jossa tai johon minäkin aikoinani kaikenlaisten vaiheiden kautta tulin emännäksi, niin kuin silloin sanottiin. Kuulin joskus tai vähän yleisestikin sanaottavan, että Mäkelän Eila meni Ylikoskelle emännäksi. Sepä siitä! 

Oli vuosi 1945. Ihmiset aloittivat vähitellen toipumisen sota-ajan puutteista ja suruista. Kalliokosken Toivokin oli ehtinyt juuri saamaan valmiiksi navettarakennuksen, johon jokin nurkkaus oli tilapäisesti sisustettu perheen asuinpaikaksi, niin kuin siihen aikaan useinkin käytäntö oli tällainen, kunnes on voimaa ja varaa aloittaa asuinrakennuksen pystyttäminen. 

Toivolla ja Eevalla oli minun muistini mukaan silloin pojat Ahti ja Juhani, kun tämä onnettomuus tapahtui. Moision pellolla leikattiin ruista sinä päivänä. Eeva vei pojat Pajuskan hoitoon siksi aikaa, kun oli Moision pelolla ruista leikkaamassa muun väen kanssa. Toivo oli omalla pellollaan ojaa kaivamassa, kun taivaanrannalle nousi uhkaava ukkospilvi. Toivo lähti sisälle aterioimaan, kun alkoi tuntea nälän tunnetta. Aterioinnin jälkeen meni vähäksi aikaa sängyn päälle lepäämään, kun alkoi raukaisemaan ja oli nukahtanut saman tien. 

Toivo oli hetken päästä herännyt valtavaan paukahdukseen, savua oli tunkeutunut samalla asuintiloihin. Salama oli iskenyt rakennuksen toisessa päässä olevaan heinäsuuliin, joka oli heiniä täynnä. Näin Toivo kertoi tapahtuman. 

Meilläkin Mäkelässä tapahtuma huomattiin heti, kun nähtiin valtava savupatsas Tuomikosken suunnlla. Sinne riensi heti kylän väkeä. Meiltäkin lähdettiin porukalla. Navetassa oli muutama sika, joita yritettiin pelastaa. Vaikka ovi oli auki ja niitä yritti joku savun keskellä vielä hätistää ulos, mutta siat pysyivät itsepäisesti vaan sisällä ja sinne jäivät. Nautakarja oli ulkona. Rakennus paloi maan tasalle. Seuraavana vuonna alettiin rakentamaan asuinrakennusta. Karja oli Kallion tiloissa niin kauan kunnes rakennettiin uusi navettarakennus. 

Ylikosken Leon navetan sytytti myös salama paljon myöhemmin, vuosikulua en muista. Samalla tavalla heinäsuuli paloi navetan ohella. Onneksi ei ollut ketään paikalla. Lehmäkin oli ulkona laitumella. 

Sitäkään vuosilukua en muista, mutta sota-aikana kuitenkin Pohjankankaalla syttyi suuri tulipalo. Palo eteni nopeaa vauhtia Karviaa kohti. Meillekin näkyi isot savupatsaat, jotka siirtyivät enemmän ja enemmän Karvian suuntaan päin. Lähdimme porukalla illalla pyöräilemään Korvaperälle nähdäksemme, mitä tuhoja palo oli tehnyt. Sotilaita liikkui nokisin naamoin kaikkialla. Sankka savu oli kaikkialla tien päälläkin. 

Sitten näimme, että Lampikosken talo oli palanut perustuksiaan myöten. Tuli oli hairannut ja tuhonnut talon mennessään edetessään Karviaa kohti. Kylän väki sanoi, että se on saatu jo sammumaan. 

Lampikosken pihapiiri oli lohduton näky. Huonekalut oli ennakkoon jo kannettu ulos, samoin kaikkea muutakin tavaraa. Muistan, kun Lammin (Lampikoski) Laura käveli pitkin hiiltynyttä pihatannerta ja itki. Laura oli sillä tavalla vammainen, että sillä oli jalat ja kädet jääneet tavattoman lyhyiksi. Pituutta Lauralla oli alle 150 cm. Kallisteli kävellessään keinahdellen, muuten vankkarakenteinen. 

Korvaperällä oli siihen aikaan muitakin vammaisia, kuten Koskisen syntymäsokeat sisarukset. Rajamäen Toivo, jolla oli surkastuneet jalat, sanottiin, että se on syntymävika. Toivo työnteli käsin itsensä eteenpäin ja se kävi Toivolta hyvin vikkelästi. Sillä oli kädet hyvin voimakkaat. Kuulemma teki kaikenlaisia töitäkin. 

Ne tulipalojutut sävähdytti aina, vaikka se olisi ollut joku vähän pienempikin palo. Silloin en ollut täällä Ylikoskella vielä, kun täällä tämä iso navettarakennus paloi v. 1948. Siitä oli silloin iso otsikko Kankaanpään Sanomissa, muistaakseni oli valokuvakin. 

Läheltä piti -tilanteita tulipalojen suhteen on ollut vaikka kuinka paljon. Me Mäkelän muksut koimme ja näimme sen aikoinamme mennessämme naapuriin Forssille. Olimme Tertun ja Kalevin kanssa päättäneet Forssin muksujen kanssa mennä vähän teuhaamaan. Oli muistaakseni tapaninpäivä, tiesimme, että Hilja ja Vihtori olivat menneet tytär-Tyynelle Ikaalisiin parin päivän kyläreissulle. Äkäinen Moision Maija oli pyydetty kotivahdiksi siksi aikaa. 

Moision Maija-mummu oli päivälevolla sängyn päällä, kun menimme sisään ensin teuhattuamme vähän aikaa ulkona lumipalloja heittelemässä. Siihen aikaan ei vielä ollut tietoakaan mistään sähkökynttilöistä. Joulukuusissa olivat vaan tavallisia talikynttilöitä. Ainakin niitä sillä nimellä kutsuttiin. Nämä kynttilät olivat silloin Forssinkin joulukuusessa. Urholle tuli ajatus sytyttää kynttilät palamaan keskellä päivää. Maija ei tiennyt näistä aikeista mitään. Oli varmaan pienessä unen tokkurassa. 

Kun kynttilät oli kuusessa palaneet vähän aikaa, yksi kuusenoksa alkoi rätisemällä palamaan, kun tuli oli tarttunut siihen. Voi sitä ääntä, minkä Maija päästi, kun huomasi jo savunhajustakin, mitä oli tekeillä. Maija otti luudan käteensä ja alkoi huitoa kuusta sammuksiin. Uhkasi lyödä meiltä kaikilta päät halki. Sanoi meillekin, että lähdette, taikka hän vetelee niin, että luunsirua ei jää. 

Maija sai tulen sammumaan. ”Läheltä piti” -vaara oli silloin suuri. Me tietenkin lähdimme kintut vilistäen kotia kohti. En tiedä, mitä tapahtui, kun isäntäväki palasi kyläreissultaan, saiko kotimies moitteita, tai Urho peräti selkäsaunan, tai piiskalla kinttuihin. Hiljalla luudan varpu kyllä heilahti herkästi, Vihtori oli helläluonteisempi. 

Sitä luudan varpua mekin meillä Mäkelässä joskus jouduimme kokemaan, kun tehtiin jotain ilkityötä. 

Palotarinoista riittäisi vaikka kuinka paljon kerrottavaksi, nähtyjä ja kuultuja näilläkin kyläkulmilla. Tuli on sellainen epeli, että silloin kun sitä yrittää kaikin keinoin saada syttymään, niin ei sitten millään keinoin se halua syttyä. Mutta silloin, kun sitä ei ollenkaan kaivata, kyllä se silloin roihahtaa vaikka kuinka pienestä kipinästä. Saunan pesää kun tuolla rannassa joskus sytyttelen kesäisin, niin se tuli tekee kyllä kaikkensa, että ei tarttisi lähteä palamaan, vaikka tarjolla olisi kuinka houkuttelevan näköisiä ja kokoisia tuohenkäppyröitä.