Polku

 

Polku -nimitys johtuu todennäköisesti siitä, kun jaloin polkemalla tallattiin kapea kuja maastoon, jota kävellen jaloin poljettiin eteenpäin. Ennen vanhaan polkuja risteili kaikkialla, oli piha- ja metsäpolkuja. Puhuttiin jopa elämänpoluista, joita on ollut kaikilla ja kaikkialla. Minä olen aina ollut ”polkuihminen”. 

Lapsuudessani naapureihinkin kuljettiin melkein vallan polkuja pitkin, ainakin kesäaikana. Ne risteilivät mukavasti peltojen, lepikoiden ja töyräiden halki naapurin pihapiiriin asti. Minun ihanteitani on aina ollut metsäpolut. Aina. Mielestäni maailman ihanin metsäpolku on ollut se polku, joka lähti viemään ikikuusien kohdalta Suonpäähän ja jota niin paljon kuljettiin ja tallattiin. Ei se ollut se iskelmän polku, joka ”Halki metsän vie, alta vanhain lehmusten”. Sen polun varrella kasvoi ja kasvaa edelleen vankkoja kuusia ja mäntyjä. 

Sitten oli karjan tallaamia polkuja. Lehmäkarjaa kuljetettiin laitumella Kyröllä. Sinne lehmikarja oli tallannut polun, joka myötäili Mettävainion sarkojen laitamilla. Ne karjan kuljetusmatkat sinne Kyrön pitkille saroille ja sieltä taas illalla takaisin kotitarhaan oli minulle kivoja matkoja. Lehmät olivat tottelevaisia ja minä tunnelmoin metsäpolulla. Se homma kuului minulle jo pikkulikkana. 

Muistan erään metsäpolkumatkan, joka on erityisesti jäänyt mieleeni. Olimme Ellin kanssa sukuloimassa taas kerran Raivalan Holmalassa serkkutytöillä. Olimme 12-14 vuotiaita iältämme, kun joku kesälauantai-ilta lähdimme pyöräilemään Riku -sedän talolle (en muista, mistä ne pyörät meille molemmille silloin tuli). Pyhäaamuna siellä ollessamme Rauha ehdotti, että menkää nyt tyttäret kattoon Lepistön Kyllikkiä Lakson kylään. Kyllikki oli Holmalan tytöille sekä meille Elille ja minulle vähän kaukaisempi sukulainen, Ellelle ja Lauralle tuttu henkilö, meille vieraampi. 

Pyhänä aamupäivällä lähdettiin kolmen neljän kilometrin taipaleelle. Heti Holmalan saunan takaa lähti polku meitä viemään Lepistöä kohti. Ellelle ja Lauralle ne polut olivat tuttuja. Polku myötäili metsätaipaleita ja peltojen pientareita, elämys oli suuri. Viimein polku päättyi jonkun sillan kupeeseen, jossa virtasi pieni joki. Kylässä oltiin jonkin aikaa. Kyllikki kyseli kovasti meidän kuulumisia, sanoi Fannyn kovasti tietävänsä ja tuntevansa, sanoi Fannyn olevan isänsä serkku. 

Kyllikki oli nuori leskinainen. Mies oli kuollut tapaturmaisesti, sitä en muista, millä tavalla. Pirtissä juoksenteli pieni poika, jonka nimi oli Raimo. 

Takaisin tultaessa ei enää tultukaan polkua pitkin, vaan tuliin maantien kautta. Oli helpompaa kyllä kävellä, mutta tunnelma oli poissa. Suuri elämys se käynti siellä Lepistöllä oli ihan sen metsäpolun ansiosta. 

Tullessani aikoinani tänne Ylikoskelle metsäpoluille hakeuduin täälläkin aina, kun aikaa sattui olemaan iltaisin ja joskus pyhäpäivisin. Joen takaa löysin polun, joka alkoi Leon pirtin kohdalta ja joka myötäili joen vartta pitkin aina Jokelan talon kohdalle asti. 

Siitä polusta tuli minulle iltojen ilo. Aina kun vaan oli mahdollista ja kun sää salli, suuntasin kulkuni sille polulle aina silloin tällöin. Ja kun Moision Nestori oli vielä Pajulassa kertonut, että sitä polkua pidettiin ennen oikotienä, kun lähdettiin siltä kulmalta isolle maanteille suuntaamaan. Todennäköisesti jotku patikkamatkalaiset niin tekivät. Se antoi lisätunnelmaa minun polkuvaellukselleni. 

Myöhemmin henttoslaiset tekivät metsän ristiin rastiin joen taakse omia polkujaan. Yksi tunnelmallinen polku oli se ja jota ei enää ole, mikä vei metsän halki täältä Marjamäkeen ja jota polkua aina joskus kuljin vaan tunteakseni polulla kulkemisen iloa ja tunnelmaa.