Vesanen
Vesaskan, eli Vesasen Hiltan mies oli jossain vaiheessa palannut Amerikasta, ei kuitenkaan kovinkaan ison rahakukkaron kanssa. Vesasen talo oli alkujaan myös pieni kahden huoneen käsittävä mökki, jota sitten uudet omistajat laajensivat.
Talo ehti vaihtaa jo useampaan omistajaa Vesasen väen lähdettyä kukin omille teilleen. Kunnes sitten Henttosen Joukon perhe on ollut pitkäaikaisempi asuja ostettuaan sen ruotsinkielisiltä Diktoniuksen naisilta Jennyltä ja Karinilta, jotka olivat kyläläisten keskuudessa Mamma ja Tutta, joita nimiä he itse käyttivät. Tutalla oli poika, jonka nimi oli Ralf.
Diktoniukset pitivät ympärivuotista kauppapuotia, joten lähiseudun ihmisillä oli muutaman vuoden ostospaikka sillankorvassa. Tutta puhui selvää suomen kieltäkin, mutta Mamman lausahduksilla joskus naureskeltiin. Mamma oli ahvenanmaalainen, oli aikoinaan avioitunut runoilija Elmer Diktoniuksen veljen kanssa, tämä oli ollut insinööri. Kiiskisen Topi antoi seurojenpitopaikassa papille lausunnon papin kysyessä naisten uskonnon suuntausta, en muista mistä syystä. Topi sanoi: ”Eihän noista tiiä, ovatko lintuja vai kaloja”.
Kyläläisten mielestä naiset olivat kyllä vähän erikoisia käyttäytymiseltäänkin, eivät eristäytyneitä, kävivät naapureissa kyläilemässä. Tutta oli taiteellinen, maalasi pieniä tauluja ja vähän isompia tauluja teki kirjomalla, niitä sitten vei käsityöliikkeisiin myytäväksi. Mamma lähenteli 90 ikävuottaan, kun naiset suunnittelivat Ruotsiin muuttoa ja taas talo tuli myyntiin, jonka sitten Henttosen Lilja ja Jouko vuorostaan ostivat, ja josta perheestä talolla on sitten kerrottavana taas oma tarinansa.
Kiiskinen
Entinen naapurimme Kiiskisen Toivo tapasi joskus lausahdella mm. ”Ei vanhuus tule yksin” tai ”Ei vanhuuvessa oli kajehtimista”. Toivolla oli vähän joka tilanteessa omat sanontansa, kuten ”ei rummuuvesta sakoteta” ja ”Se on rumaa, kun vaatteilla koreilee”. Tätä sanontaa Toivo joutui aina joskus Ullalle mainitsemaan Ulla kun oli kovasti koreilunhaluinen naishenkilö. Toivolla oli muitakin hauskoja sanontoja, kerrankin, kun oli tulossa Jokelan Veikon talolta, poikkesi pikaisesti meillä tullessaan, kertoi tulleensa Jokelasta sanoen ”kyllä me Unnukan kanssa taas vekutettiin leukoja”. Meiltä lähtiessään sanoi useasti: ”Käyhän Eila turajamassa!” Toivolla oli tavattoman värikäs ja sanarikas puheentyyli ja vielä savon murteella lausuttuna. Se tuntui hauskalta korvaan.
Toivo kutsuttiin sitten eräänä päivänä viimeiseen
iltahuutoon istuessaan keittiön pöydän ääressä kahvia juomassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti