Pistäydytään taas kerran Raivalassa Helmisen mummulassa.

  

Silloin kun Pori-Haapamäki rautatietä tehtiin rautatietyöläisiä asusti perheineen kortteeripaikoissa kuka missäkin. Sitä mukaan, kun työ edistyi, perheet joutuivat aina muuttamaan kortteeripaikkaa sen mukaan. Muistan, kun Helmisellä asui siihen aikaan Teon ja Lauran avarassa keittiössä rautatieläisperhe, joiden sukunimi oli Jokela, senkin muistan vallan hyvin. Kolmihenkinen perhe, mies kävi läheisellä rautatietyömaalla, perheen emäntä hoiteli kotitaloutta konttaavan lapsen kanssa. 

Senkin muistan, että perheen emännän nimi oli Taimi, jolla oli tuuhea tukka ja iso nuttura ja jonka hiukset olivat joskus hajallaankin ja jota minä pidin komeana naisena. 

Vuokralaisilla oli krammari, jota kuuntelivat iltaisin silloin, oletan kun niillä oli työtovereita kylässä. Keittiön ovi oli melkein aina raollaan, avaralle kuistille. Minä, Lilla ja Terttu käytimme tilaisuutta hyväksemme ja tekeydyimme kuistilla kuuntelemaan musiikkia, jota virtasi raollaan olevasta ovesta. 

Silloin Emma-valssi oli suosittu kappale vähän kaikkialla nuoren väen keskuudessa. Salakuuntelulla mekin opimme Emman sanat, joka alkoi sanoilla ”Muistatko Emma sen kuutamoillan, kun yhdessä tansseista palattiin jne.” Syy, miksi se eritoten jäi mieleeni oli, kun Lilla ei millään oppinut kuutamoiltaa oikein ääntämään, vaan aina se oli kultamoilta. Muistatko Emma sen kultamoillan, vänkäsi Lilla aina. Se oli ja pysyi Lillan sanavarastossa. Kyllä sieltä oven takaa opimme vielä Altain huippu -laulunkin. Sanat olen unohtanut. 

Tanssia emme Helmisen suulin lattialla harjoitelleet, ei meillä siinä iässä vielä ollut intoa tanssiharjoituksiin keskenämme. Kun siellä ei nähty aikuisia tanssilattialla niin kuin meidän Mäkelän suulissa ja tuvassa katselimme pyörähteleviä pareja, joista sitten otimme oppia ja mukulajoukolla alettiin harjoitella. 

Kerrankin Holmalan eli Mäkelän Ellen ja Lauran ollessa taas meillä atimoimassa (Päätalon Kallen tapaan) päätettiin mennä suuulin lattialle opettelemaan tanssaamista. Siinä oli Kallion Elvikin mukana. Laura oli erikoistunut hyppimään jenkkaa ja halusi opettaa sitä meille muillekin. Mitä muuta, kun parittain keskelle suulin lattiaa ja jalkaa tömäyttämällä lähdettiin liikkeelle Lauran opastuksella. 

”Talvella Talikkalan markkinoilla ja kesällä Tampereellajne”. Kyllä se tahto hakoteille mennä koko meininki, etenkin kun poikanulikat olivat vainunneet meidän karkelomme, nauroivat kurkun täydeltä Kallion Paavoa myöten. Se homma loppui sitten siihen. Me kolmestaan sitten kyllä myöhemmin minä, Terttu ja Elvi yritimme valssiin askelia opetella myös meidän suulissa, jossa Elvi näytti, kuinka valssiin askelia otetaan. 

Minä olin oppinut radiosta kepeän laulun, joka alkaa sanoilla ”sotapojat marssivat, katukivet kilkkaa, akkunat ne aukeevat ja nenäliinat vilkkaa”, se oli Lauran mielestä niin hieno laulu, että minun täytyi se kirjoittaa Lauralle. Osasin sen nuotinkin, jonka sitten opetin senkin Lauralle. Elle oli puolestaan jostakin oppinut laulun, jota Elle julisti maailman parhaaksi lauluksi ja jonka sanoista on jäänyt mieleeni sanat” Oi Juuliska, oi Juuliska ja Budabudapest” ja jota laulua Kalevi ilkikurisena laulatti uudelleenkin. 

Me olimme siihen aikaan vähän koko mukulasakki kovia lauleskelemaan, kun sille päälle satuttiin. Kalevi vielä vänkäytti Ellee sanomalla, että ei noin ruma laulu ole kyllä mailman hienoin laulu. Olisiko Elle tuon Budapest-laulun oppinut Holmalan naapurin  Kulmalan pojilta, joiden kanssa minäkin olin lapsuudessani Holmalan tyttärien kanssa palloo lyömässä Kulmalan pihamaalla.

 

Me kävimme Holmalassa vieraillessamme lyömässä palloo myös Marjamäki -nimisen harmaan talon pihamaalla, missä asui rautatieläisperhe, joiden sukunimi oli Luukkonen. Niillä oli meidän ikäisiämme tyttäriä, toisen nimen muistan, Aino. Marjamäessä asusti perhe, oletan ja muistan, että tilaa piti sisarusperhe siihen aikaan. Heidän vanhemmat olivat kuolleet. Oletan, että perhe käsitti kolme vanhapoikamiestä. Holmalassa näistä miehistä kerrottiin, olivat aina tarpeen tullen Rikulla apumiehenä. Näistä veljeksistä yksi oli Eemeli -niminen hullun kirjoissa oleva mies, josta sanottiin, että oli ”maharoton töitä tekeen”.

 

Eemeli oli Rikulla kaverina Holmalan pellonraivauksessa, kun Riku peltojaan laajensi. Elle kertoi meille kerrankin, että Eemeli pelkää, että hänet noidutaan. Todennäköisesti Eemeli oli rauhallinen ”hullu”. Kyläläisten ei tarvinnut olla peloissaan.

 

Korpelan pihamaa oli meillä kylän muksuilla sellaisena yleisenä pallokenttänä, johon Riihikosken Taimikin pinkaisi pitkillä säärillään läpi metsäpolkujen, joita kesäisin korpela- sekä riihikoskilaiset käyttivät oikoteinään toisissaan käydessään ja joita polkuja minäkin täällä Ylikoskella ollessani nuorempana käytin metsävaelluksellani pitäjänrajan tuntumassa.