Käki on kukkunut ahkerasti tänä kesänä. Tosin näin heinäkuun puolivälissä käen kanteleen kieli on katkennut taas vuodeksi. Pääskysiä lentelee isoissa joukoissa pihamaan yllä, todennäköisesti poikaset ovat lähteneet pesistään harjoittelemaan tulevaa suurta matkaa varten, mikä on edessä tuota pikaa ja siipien täytyy kantaa. Suuri ilo on katsella tuota riemukasta lentoharjoittelua.
Jostakin syystä tänä keväänä ja kesänä lintujen riemusävelet ovat olleet hyvin vähäisiä, en ole kuullut mustarastasta, en myöskään käenpiikaa tänä kesänä ollenkaan, puhumattakaan mistään kuorolaulannasta. Lieneekö alkukesän pitkään kestänyt kylmä kausi syynä tuohon vaikenemiseen?
Katselin, että tuo Mäkitalon rajan tällä puolella oleva mahtava viisihaarainen kuningatarkoivu alkaa näyttämään jo hitaasti mutta varmasti vanhuuden vaivaamalta viisine runkoineen. Mutta silti on yhä latva ylväästi taivasta kohti, tai kaikki ne viisi latvaa. Olen pitänyt sitä aina hallitsijakoivuna heimosisarilleen, joita sen lähettyvillä elää ja vihannoi ja ovat uskollisia kuningattarelleen.
Kuningasmänty taas sijaitsee Paja-ahteen kukkulalla mahtavana ja jykevänä paksuine oksanhaaroineen ja joka myöskin kohottaa latvustansa ylväästi taivasta kohti. Näkee lähettyvillään runsaslukuisen heimokuntansa nousun ja kasvun. Ne oikein kilvoittelee, kuka pikemmin saa latvansa kuningasmännyn latvan korkeudelle. Joku näistä mäntynuorukaisista joskus nousee valtaistuimelle. Kuluu vielä paljon aikaa, ennen kuin vanha kuningas luopuu kruunustaan. Kesäisin näen ikkunastani hyvin vähän kuningasmäntyäni, koivujen oksistot peittää näkymät.
Kuningatarkoivua, ”hänen korkeuttaan”, käyn aina silloin tällöin juurellaan tervehtimässä. Tässä ympärillä on vielä paljon puita, jotka vielä muistuttaa menneisyydestä ja joilla olisi paljon kerrottavaa ympärillään tapahtuneista asioista, joka lähinnä on ollut tarinaa maaseudun hiljaisesta elämänmenosta tavanomaisine tapahtumineen.
Jotkut myrskyt ovat latvoja joskus lujastikin ravistelleet ja päätä kumartaneet alaspäin. Sellaista myrskyä ei ole ollut, joka olisi saanut nuo jykevät puut kaadettua ryminällä maahan juurineen, ei, siksi tukevasti niiden juuret Ylikosken mullassa ovat.
Ukkonen jyrisee voimakkaasti Marjamäen suunnalla päin. Tunnin verran on jo jyskyttänyt samassa paikassa tästä näkövinkkelistä katsottuna. En tiedä, mitä sillä on mielessä, tullako tänne vai ei. En uskalla lähteä vaelluksellekaan, kun en tiedä, mitä sillä on mielessä noilla taivaan sontakärryillä, Jukolan Juhania lainatakseni.
Mummu-vainaa sanoi aikoinaan, että ukkosen ilmalla täytyy olla nöyrä, samoin ukkosen ilmalla ei saa juosta ja telmiä, ukkonen lyö jalat tai jalan poikki. Mutta tuo pilvi, eli ukkosen uhka pysyttelee vaan tuossa melkein nokan edessä. Salamoita välähtelee aika taajaa tahtia. Pieni pilvenhäivä saisi kyllä sen verran hipaista, että antaisi pienen kuuron kasvillisuudelle. ”Ei pahitteeks olisi”, sanoi isä-Väinökin näissä tilanteissa.
”Yksin oot sinä ihminen, kaiken keskellä yksin”, runoili V.A. Koskenniemikin aikoinaan. Yksin minäkin olen kotosalla, hallitusväki on jossain juoksemassa. Yksin olen, mutta en yksinäinen. Seuranani on kauniit puustot ja Luojan luomat ihanat kukat, jotka tähän aikaan kesästä antavat kauneinta ja parhainta itsestään.
Sade tekee tuloaan, muutamia pisaroita jo tipahtelee. Pilvi lähestyy ja lähestyy, mutta näyttää kuin olisi kallistumassa Santaskylän suunnalle päin. Pisarointi lakkasi ainakin toistaiseksi, pilvi vain jytää paikallansa. Hiljaista, ei lehtikään puussa värähdä. Onkohan tyyntä myrskyn edellä?
On kulunut puoli tuntia, ukkospilvi on yhä paikallaan, tosin rauhoittuneena ja hieman haalentuneena. Voi siitä vielä vettä pudota, mutta aina vaan hitaammaksi käy kulku tuikean pilven. Sen teidän, että jossain lähiseudulla on taivaan akkunat auki seppoisen selällään, niin tuikean tuntuinen tuo pilvi on.
Pilvi seisoo paikallaan vain, leiskutus on vähentynyt. Vielä ei tiedä, mitä taka-ajatuksia sillä on mielessään. Myllyrantaan suunnitelmat oli lähteä käymään. Lähde tuonne sitten sydän syrjällään, lähde jo! Eijokaa kukaan ukkospelkääjä pistä nokkaansa ulos niin pitkään, kun synkkyys peittää taivaanrannan ja Kankariston Jussin vinkkelisalama lyö ristiin rastiin. Tosin ei tilanne sellainen ole täällä nyt kuin se oli joskus armonvuonna 1938 Reimin aukeella.
Ukkosvaara ohi! Pilvi on tehnyt harppauksen Santaskylän suuntaan päin. Ei tuule, ei sada. Mene ja tiedä, loppuiko tuohon, vai tuleeko seuraava pilvi perässä hetken kuluttua, niin kuin usein käy. Pitkin taivaanrantaa tummia pilviä näyttää seikkailevan, vielä voi tälläkin aukeella ”vilikuttaa ja väläkyttää”. Kaukaista ukkosen jylinää kuuluu jostakin päin, en tiedä, onko menevää vai tulevaa. Pian näkee senkin, mihin päin tuo Henttosen taivaalla uhoava pilvi on menossa. Aivan ihme on, jos ei tuo melkein koko taivaankannen ulottuva ukkosuhka vähän sipaise näitäkin seutuja. ”Saa kattoo ny!”
Taas on puolituntia kulunut. Taivaan kansi on rauhoittunut, joku kaukainen pilvi vielä yrittää ärhennellä, mutta ukkosherra päättänyt lopettaa tältä erää ärhentelyn. Lempeämpää pilveä on taivaanranta täynnä.
Myllyrantaan todellisesti lähden kukkatietä taivaltamaan, tai voin vaan istua pihakeinussakin. Otetaan kesästä irti sitä, mitä sillä on tarjolla. Kohta sen aika alkaa olla taas lopussa, otetaan vastaan sen tarjoavia ihanuuksia. Syksykin on ihanaa, hienoo aikaa marjoineen, hämyisine iltoineen ja metsän puineen, nähdä ikkunasta, kun ”korven komerot sulkeutuu” illan hämäryyteen ja tähdet syttyvät taivaalle.
Peijoonin ukkonen, kun pilasi mun illanviettosuunnitelmani
uhoamalla taivaan tantereilla tuntikausia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti