Tie

 

Jokaisen talon ja torpan edestä lähtee kulkemaan tie, joka lähtee ensin monta kertaa pienenä polkuna yhtyäkseen johonkin isompaan maantiehen jossakin kohtaa ja lähtee sitten etenemään eteenpäin isompana tienä ja johon matkan varrella yhtyy lukemattomia muita teitä ja polkuja. 

Niin kuin on monenlaisia polkuja, on myös monenlaisia teitä. Kuvaannollisesti puhutaan elämän tiestä, taivaan tiestä, kadotuksen tiestä, kohtalon tiestä ym. Minun elämäni tie on ollut pitkä, mutta vain lyhyellä matkalla pienen piirin sisällä vankasti elämäni tietä astellen täällä ”alla kasvon kaikkivallan”. 

Kuljen unessani usein outoa tietä, joka yleensä päättyy jonkun rannattoman järven tai meren äärelle ja josta unesta sitten kauhistuneena herään. Se outo tie siinä unessa tuntuu miellyttävältä kulkea, mutta se meri kauhistuttaa. 

Minun nuoruuteni jälkeen valtatiet ovat muuttuneet koviksi ja ankariksi teiksi, joiden päällä liikkuu maailman pauhu. Tällaisia mietteitä tulee mieleen, kun kuuntelen sitä maailman menoa, joka tuolta pikitieltä kuuluu pihakeinussa istuessani. Näin se täytyy nykyaikana ollakin, että pysytään maailman menokaruselleissa mukana. 

Ajatukset siirtyy sitten niille lempeille vanhoille sorateille, tällaisille kuin tämä Karhusaarenkin soratie on. Melkein kuulee, kun se tie kutsuu, että Tule! Tie tuo ja tie vie. Tältäkin pihatantereelta on monet lähteneet tuohon tielle muutaman askeleen päähän. Sitä teitä on lähtenyt kukin tahoilleen monet ja koskaan palaamatta. 

Sitä sanontaa en oikein ymmärrä, kun sanotaan, että sille tuli tie vastaan. Tätä sanontaa käytetään silloin, kun tulee joku este vastaan. Minun mielestäni tie ei ole este vaan myönteinen asia, kun on tie, mihin astella ja mikä vie eteenpäin. 

Olen toisaalla kertonut lapsuuteni tienpätkästä, joka lähti meidän tiehaarasta Moision riihen kohdalle. Se tienpätkä oli meidän muksujen kohdalla paljon käytössä. Silloin ei autot olleet meidän touhujemme haittana, hevospelejäharvakseen liikkui tiellä. 

Jokainen vuorollamme opimme polkupyörällä ajamisen jalon taidon. Se oli suuri elämys, kun jo pystyi ajamaan Moision riihelle ja siitä takaisin. Se pyörä oli miesten ja sen pyörän rungon välistä sitten polkea ryskytettiin. Se oli jotain se! 

Siinä tiellä pelattiin pallopeliä ”varapiskua”, ellen nimee väärin muista. Siinä me tytöt hyppäsimme ruutua, pojat piti juoksuharjoituksia. 

Ennen vanhaan romaaneille eli mustalaisille tie oli tuttu paikka. Se oli niiden koti, niin kuin muidenkin kulkureiden koti oli tie. Siinä sai kuljeskella vapaana, unohtaa maailman huolet. Talvipakkaset joskus vaan tahtoi ahdistella, oli hakeuduttava johonkin lämpimiin tiloihin, jos sattui sellaisen jostakin saamaan. 

Oli olemassa sellaisia henkilöitä, joita sanottiin maantiesälleiksi. Minun lapsuudessani se nimitys kuulosti uhkaavalta, kun puhuttiin maantiesälleistä. Ne olivat varmaan joitakin lurjusmaisia tiellä kulkijoita. Sellaisen tapauksen muistan, kun Äijänojan (Toivo) Anni meni nuorena tyttönä Majan kauppaan Suurimaalle. Syrjäsen ahteen päällä oli tullut kaksi maantiesälliä vastaan ja Annilta ruvenneet kovistelemaan rahaa. Anni oli päässyt karkuun. Oli kirkas päivä ja kyläaukeakin lähellä. Sällit luovuttivat helpolla. Iltahämärässä asia olisi ollut toinen. 

Tien mutkat ovat minusta aina olleet kiintoisia. Mitä mutkaisempi tie, sitä tunnelmallisempi sitä on ollut liikkua (Autoilijat taitavat olla eri mieltä!). Metsätaipale ja siinä mutkainen tie, siinä on jotakin nostalgista, kuten hienosti sanotaan. 

Tie on ollut myös monen ihmisen surma. Ei niinkään tie, vaan se hyörinä, mikä tienpäällä liikkuu. Näin todennäköisesti tulee jatkossakin olemaan, sitä ei vältä mikään. Näin se vaan on. 

Minulla on muisto ja muistikuva tutusta tiestä, joka meni ja menee Karhuperälle ja siitä poikkeaa Pohjankankaan suuntaan. Se tie kuljetti sota-aikana minulta silloin hyvin läheisen ihmisen pois, jota en koskaan enää sen jälkeen tavannut. Muistan elävästi vielä sen poistuvan hahmon iltamyöhäisellä ja jota hahmoa jäin tuijottamaan niin kauan, kun vähänkin pimeän hämärässä erotti. 

Olen kuullut joskus myös sanottavan ”Tiellä on kasvot”. Vai olenko se lukenut jostakin kirjasta. Silloin aloin miettimään, että onko todellakin tiellä kasvot. On sillä kasvot, ainakin silmät ja korvat sillä on. Vain puhekyky ja suu puuttuvat ja näin emme koskaan pääse kuulemaan, mitä tiellä olisi kerrottavaa. Sen tiedämme, että kerrottavaa olisi valtavan paljon. Niin olisi monella puulla ja ehkä pensaallakin. Ainakin noilla ikipuilla, jotka ovat kasvaneet ja eläneet tuossa Paja-ahteen rinteessä ja joihin ei ole varmaan koskaan salaman iskut osuneet. 

Monissa lauluissa ja iskelmissäkin mainitaan tietä tai teistä. Yksi sellainen on se, kun Lea (Mäkelä) pikkutyttönä, ehkä viisivuotiaana ollessaan lauloi: ”Kuljen tummaa tietä, tummaa tuonne rakkaitten muistojen luo”. Laulu jatkui, mutta olen unohtanut muuta sanat. Tuo tumma tie on vaan jäänyt kaikumaan korviin.