Politiikkaa

 

Olenpa tainnut jo joissakin, tai jossakin näistä teksteistäni mainita ihailustani ja kiinnostuksestani entiseen jääkäriliikkeeseen ja Suomen jääkäreihin, jotka tulivat vapaussodan aikana saksalaisten kanssa pelastamaan Suomen. Näistä asioista kuulimme paljon isä-Väinöltä, joka kertoili näitä hyvällä tuulella ollessaan. Nämä asiat: Vapausota, jääkärit ja Mannerheim ovat iskostuneet tuonne sydämen sopukoihin lähtemättömästi. 

Aina, kun Jääkärien marssia esim. kuulee soitettavan jotakin kovin isänmaallista, ailahtelee tuolla sisikunnassa. Väinön ollessa joskus pienessä tuiskeessa silloin melko varmaan kuultiin, tosin vähän nuotin vierestä, useinkin marssilaulua ”Syvä iskumme on, viha voittamaton, meill´ armoa ei, kotimaata”. Toinen vakilaulu sillä tuulella ollessaan oli ”Kuulos pyhä vala”. 

Nuorempana ollessani, jos mahdollista, luin kaikki kirjat ja lehtien kerronnat jääkäreistä, mitä satuin käsiini saamaan. Kun joskus televisiosta näen vanhoja filmejä, joissa näytetään suojeluskuntalaisia valkoiset käsivarsinauhat hihassaan kyllä se nostattaa isänmaallisuutta, sanokoot Jörn Donner mitä tahansa. 

Jos Venäjä olisi saanut valloitettua talvi- tai jatkosodan jälkeen Suomen, täällä olisi alkanut ankeat ajat. Siperian matkalaisia olisi tullut paljon. Todennäköisesti ensimmäisten joukossa sinne olisi matkannut meiltäkin Väinö ja Olavi, jotka olivat kuuluneet suojeluskuntaan. Viron Kersti kertoi, että kaikki suojeluskuntaan kuuluneet virolaiset heidän maassaan venäläiset viranomaiset passittivat Siperiin. Heidänkin sukulaisiaan, mm. Kerstin veli koki sen kohtalon, siltä reissultaan ei koskaan palannut. 

En tiedä, mistä isä-Väinö ja Riku-setä olivat sen voimakkaan isänmaallisuusaatteen saaneet tai perineet. En tiedä Frans-taatankaan tuntemuksia näissä asioissa, ei niistä koskaan puhuttu. Siitä kuulin kerrottavan Rikun kohdalta jo lapsena ”kapinan” syttyessä, kuinka Riku oli puoliväkisin lähtenyt mukaan valkoisten joukkoihin Vilhelmiina-mummun vastusteluista huolimatta. 

Näin se sota oli sitten sodittu kaikkine seuraamuksineen. Kaikenlaista tarinaa siitä sitten riitti Väinöllä kerrottavaksi, etenkin lapsuusaikoinani, ehkä siksi, kun se asia oli silloin vielä melko uusi. Minun syntymäni aikoihin vapaussodasta oli kulunut vasta 5-6 vuotta. 

Isä-Väinön ollessa sodan loputtua punavankileirillä vartijana Tammisaaressa kyllä sen täytyi jotain tietää niiden vankien teloituksista, koskaan se ei niistä kuitenkaan puhunut. Kertoi siitä, kun hän antoi salaa Leppäsen Seeilille leipää, jota oli ehkä Seelin kotoa sinne toimitettu. Seeli oli Väinön nuoruuden kavereita. Seeli teki vapauduttuaan elämäntyönsä kraatarina, joka valmisti mm. miesten pussihousuja. Muistan, kun meiltäkin vietiin Seelille neulottavaksi milloin mitäkin miesten vaatteita. 

Muistin väärin sen Kerstin veljen suhteen. Ei veljeä lähetetty Siperiaan suojeluskuntaan kuulumisen takia, vaan kun veli oli kieltäytynyt liittymästä puolueeseen, niin kansanvihollisena oli lähetetty Siperiaan ja vihdoin sieltä palattuaan oli suljettu mielisairaalaan, jossa oli sitten kuollut. 

Kerstin kertoman mukaan käytäntö oli yleisesti monta kertaa se, että sieltä palaavat suljettiin mielisairaalaan. Muutenkin Kersti kertoi asioita elämästään neuvostovallan alla. Hänen isänsä oli pappi, joka oli kovan tarkkailun alla. Hän sai kirkossa kyllä saarnata, mutta aina oli joku viranomainen, miliisi tai joku agentti istumassa taka-alalla paperia ja kynä kädessä, korvat tarkkana kuuntelemassa isänsä joka sanan. Kirjoittamassa muistiin, jos vaikka on kyse kansanvihollisesta. Kersti muisti isänsä joutuneen kuulusteluun, mutta selviävän siitä. 

Sitten heidän äitinsä kuoli heidän tyttärien ollessa jo aikuisia ja omissa perheissään. Silloin heidän isänsä häädettiin asunnostaan. Kirkon sakastin perällä oli pienen pieni huone, joka heidän isänsä asunnoksi annettiin ja jossa oli paljon puutteita. Hänen isäänsä tarkkailtiin kaiken aikaa, mitään isompaa pidätystä ei kuitenkaan tehty. Koko ajan he olivat jännityksessä ja pelossa. 

Niin sitten koitti Viron vapaus. Se oli suomalaisillekin ihana asia. Kersti oli ikionnellinen. Tiedä en, mitä Kerstille mahtaa nykypäivänä kuulua. Sen tiedän, että muuttivat kotimaahansa, kun Jyri pääsi eläkkeelle. Viisi tai kuusi vuotta sitten Kersti kävi täällä minua katsomassa Lean kanssa. Silloin asuivat vielä Seinäjoella, missä Jyri oli opettajana.  

Niin ”Syvä iskumme on, viha voittamaton, meill´ armoa ei kotimaata. Koko onnemme kalpamme kärjessä on, ei rintamme heltyä saata”. Nämä marssiin sanat opin jo ennen kuin olin vielä kouluikäinenkään ihan vaan muun olemisen ja elämisen keskellä. Koulussa opittiin vasta mm. laulut ”kuusen latvassa oksien alla”, ”Karhun poika sairastaa” ja monet, monet joululaulut, jotka lämmittää meiltä vielä tänä päivänäkin.