Varsa-Vikki

 

Meitä peloteltiin lapsena Varsa-Vikillä ja mustalaisilla ellei jossakin asiassa toteltu tai jos kiukuissamme huudettiin. Se oli äiti-Fannyn tapa pistää kakarat kuriin ja kyllä se luudan varpukin joskus kintuille rapsahteli. Isä-Väinöä toteltiin, kun se kerran karjaisi, niin se oli siinä. Meidän lapsuutemme aikana liikkui ja poikkeili aika usein mustalaisia kerjäämässä, olivat kyllä jotkut romaanit joskus aika röyhkeitäkin. Siitä se mustalaisten vieroksuminen johtui ja me muksutkin sitten päättelimme, että nuo on jotain sellaista porukkaa, joiden kyydissä ei ole hyvä olla. 

Se oli yleinen tapa vähän joka paikassa tai talossa se mustalaisilla pelottelu. Varsa-Vikki oli yleinen pelon aihe etenkin naisväen keskuudessa pelottavan käytöksensä takia ja joka oli yrittänyt jo kerran tuhopolttaa entistä kotipaikkaansa. Vikki oli eräänä yönä käynyt tuikkaamassa tulen entisen kotitalonsa nurkan alle, mutta tuli oli kuminkin itsestänsä sammunut ja mitään tuhoja ei tullut asukkaillekaan. 

Muistan, kun Vikki kertoi isä-Väinölle, että se talo on häneltä vääryydellä otettu. Hän joutui lähtemään maanteille. Kertoili vielä yksityiskohtaisesti, kuinka hän sen sytyttämisen suoritti. Sitä en tiedä, tuliko siitä poliisijuttu vai oliko se kaikki Vikin sairaan mielikuvituksen tuotetta. 

Vikki oli meillä aina silloin tällöin yötä, sille tehtiin peti aina uunin eteen. Äiti ei niinä öinä uskaltanut kunnolla nukkua, kun pelkäsi, että Vikki saa päähänsä tehdä jotain, sytyttää vaikka tulipalon. Talon tullessaan Vikki aloitti aina sanoilla ”Meinasin pyytää yösijaa, mutta!” Asia oli sillä selvä. Muistan, kun Vikki istui ovipielessä sohvankannella ja istuessaan teki kaikenlaisia naamanliikkeitä, välillä nauroi itsekseen, välillä taas irvisti. Se tuntui pelottavalta. Mistään asioista Vikki ei keskustellut, sanoi vaan tarvittaessa juu tai ei. Aamulla taas lähtiessään heitti nyytin olkapäälleen ja astui ulos ovesta. Se jätti aina kumman hajun jälkeensä, niin kuin muutkin kulkumiehet. 

Sota-aikana jossain Keski-Suomessa erääseen taloon oli poikennut joku kulkurimies, oli pyytänyt yösijaa, jonka oli saanut ja ruoka-ateriankin. Aamulla talon tytär oli tapansa mukaan taas kerran lähtenyt navetta-askareille. Tyttären vanhemmat olivat jääneet kulkurin kanssa sisälle aamukahville. Kulkuri oli huomannut jossain eteisen tiloissa kirveen jo ehkä taloon tullessaan. Kulkuri oli hakenut kirveen eteisestä ja huidellut emännän ja isännän hengiltä. Sitten lähtenyt navettaan ja kolauttanut siellä tyttären hengiltä. Se oli kiitos talon vieraanvaraisuudesta. 

Aamulla tinkimaidon hakijaa oli kohdannut karmea näky, hälytti sitten väkeä paikalle. Murhamies saatiin hyvin pian kiinni, hänen nimi oli ellen kovin väärin muista Koljonen. Koljonen sai kuolemantuomion, joka oli sota-aikana voimassa Suomessakin murhamiehillä ja yleensä murhaajilla siviilielämässä. Asiasta kirjoitettiin ja puhuttiin paljon siihen aikaan. 

Harja-Paavo, eräs vakikulkuri näillä seuduilla, oli aggressiivinen luonteeltaan ja kova kommunisti. Meilläkin Mäkelässä se joskus toi esille ryssämielisyyttään, mutta ei sen kanssa kukaan väittelemään ruvennut paitsi Korpelan Impi, kun sattuivat meillä joskus olemaan yhtä aikaa. Paavo oli hämmästyttävän tietopuolinen ja helposti kiivastuva. Kerran se kertoi, että hänen sukunimensä on Koskiniemi, ei Koskenniemi ja alkoi kertoa tarinaa runoilija Koskenniemestä. 

Äiti tunsi Paavon taustaa, sanoi, että Paavo on kauppiaan poika Parkanosta, hairahtunut jo nuorena poikana viinan vietäväksi. Paavoa vähän pelättiin, etenkin jos sattui vain naisväkeä olemaan paikalla Paavon saavuttua vierailulle. 

Kerran Haapakosken Alviinan ollessa yksin kotonaan sinne poikkesi Harja-Paavo, joka vähän komentelevalla äänellä oli käskenyt Alviinan kattoo hänelle syötävää. Alviina oli kieltäytynyt sanoen, että ei hänellä ole kaapista mitään tarjottavaa. Tähän Paavo oli vastannut, että kyllä tännekin joku Koljonen saisi tulla. Elettiin sitä kesää, kun Koljonen tappoi jossain täältä vähän kauempana. Alviina oli vapissut pelosta silloin. Alviina kertoi meillä käydessään myöhemmin, että kyllä hän sen jälkeen piti oven lukossa, kun oli yksin kotona.