Väinö Evert Mäkelä

 

Nyt kävi niin, että joku alykääpiö hakkeroi FB -tilini. Siinä samalla hävisivät Väinö Mäkelän runot bittiavaruuteen. Onneksi oli varmuuskopiot. Julkaisen Mäkelän papan runot uudelleen täällä tyttärensä Eilan tarinoiden jatkoksi. Lisäilen niitä joutessani epämääräiseen aikatauluun.

Väinö Evert Mäkelä 1895-1980

 

Elettiin armonvuotta 1896. Talollisen poika Frans Antinpoika Leppiniemi Kankaanpään Kyynärjärveltä oli oston kautta saanut haltuunsa Mäkelän tilan Niinisalon perukoilta. Vapun tienoilla samana vuonna Frans Antinpoika ja hänen vaimonsa Marjaana Simpsonin tytär pakkasivat muuttokuormansa, jossa oli heidän viiden lapsensa lisäksi mm. Marjaanan isän tyttärelleen teettämä rukki sekä äidiltään saamansa ryijy. Samoin oli mukana järeä leivinkalusto, johon tykötarpeet oli saatu Mesiniemen metsän aarniopuista.

 

Ajan tavan mukaan perheen nimi muuttui. Se ei ollut enää Leppiniemi, vaan Mäkelä.

 

Perheen Mäkelään muuttaessa oli tuolloin lapsista nuorin, Väinö vasta seitsemän kuukauden ikäinen.  Elämä lähti virkeästi liikkeelle Mäkelässä, jonka perhe mielihyvin hyväksyi kodikseen. Onnea kesti kuitenkin vain muutaman vuoden, sillä äiti sairastui keuhkotautiin. Kuolema kohtasi hänet huhtikuulla 1901. Marjaanan rukin hyrinä loppui: ”Kuka kehrää, hyrinää kuulen, äitini lieneekö olla mun. Sitähän miettiä mahdoton, äitini aikaa jo kuollut on”, muistelee Väinö runossaan aikuisena tapahtunutta asiaa.

 

Frans vihittiin uuteen avioliittoon 1902, jolloin hän otti vaimokseen Santilla pitkään itsellisenä olleen Wilhelmiina Aleksanterin tyttären. Pikku-Väinö oli täten saanut äitipuolen.

 

Mäkelän lapset saivat pienestä pitäen aikakauden tavan mukaan ottaa osaa talon töihin. Frans Antinpoika ”tyyräs työhön, antoi käteen kuokat kunkin, vanhempain ja viimeks munkin, tupet ja puukot vyöhön”, kuten Väinö isäänsä luonnehtii.

 

Väinö Mäkelä kuului sen ajan nuorisoon, josta hän itse sanoo runossaan: ”Oppia saanut en ollenkaan, kieltä, en kirjoitustaitoa. Itse opin tietämään taivaan ja maan, se oppi oli omaa, aitoa”.

 

Väinön nuoruusvuosiin osui maamme itsenäisyyden kannalta ratkaisevat vuodet. Ei hänkään päässyt kansakuntamme syntymätuskia ohittamaan sivusta seuraten. Väinön tie vei kansalaissotaan valkoisten puolelle, hän oli mm. Tammisaaren vankileirillä vartijana. Tammisaaressa hän salaa auttoi piikkilangan toiselle puolelle joutuneita lapsuustovereitaan uhkaavalta nälältä ja sen mukanaan tuomilta taudeilta.

 

Kansalaissotakin loppui aikanaan ja Mäkelän nuoren isännän vuoro oli astua Frans Antinpojan tilalle auran kurkeen. Hakkapeliitta-lehden tilaus vaihtui Pellervo-lehteen. Vaimokseen hän haki Parkanon Raivalan kylästä Fanny Helmisen, joka ”kanssaan käydä lupaudun, yli aikain, ikuiseen”. Ajan oloon perheeseen syntyi kuusi lasta.

 

Väinö peri äidiltään Marjaanalta taiteilijan sielun, joka ilmentyi hänessä runoilijan lahjoina. Nuoruus- ja varhaisina miehuusvuosina lahjat olivat vielä pinnan alla kytemässä. Toisen maailmansodan melskeiden mentyä ohi hän jätti talonpidon pojilleen. Väinöstä ja Fannysta tuli ”vanhoja”. Tällöin runoilu täytti syytinkivaarin ajan. ”Olen joukkoon joutunut joutilaan, joutilaisuus jonnekin johtaa. Kaatopaikalle papereita piirtelen vaan, missä turhuus toverinsa kohtaa”. Runot syntyivät Väinön alitajunnassa kuin itsestään aikaa ja paikkaa katsomatta, hänelle jäi muistiinmerkitsijän rooli. Hän kirjoitti ne jostakin löytyneelle paperilappuselle, joskus jopa tuohenkäppyrälle.

 

Runojen aihepiiri oli lähes rajaton. Kaikki luontoon liittyvä oli hänen suuri innoittajansa. Kotikylä ihmisineen, vanhat tarut, kummitusjutut, perimätiedot, isänmaa, urheilu, nuoruuden ihastukset, hengellisyys; kaikkea tätä mahtuu Väinö Mäkelän tuotantoon. Jälkeensä Väinö jätti yli 3000 runoa.

 

Väinö Mäkelän maallinen vaellus päättyi 21.8.1980, jolloin ”Elon päiväini painuu kaari tuntemattomaan, tulevan maan, enää enempää en elämältä vaadi, sijan hiljaisen hiekassa saan”. Pari vuotta myöhemmin Väinö sai nuoruutensa neidon, Fannyn, viereensä sijalleen hiekassa.

Väinö ja nuoruutensa neito Fanny