Auto ja lentokone

 

Varhaislapsuuteni aikana autot olivat ainakin syrjäkylillä harvinaisia kulkuneuvoja. Ainoastaan nimismiehen auto kulki kerran vuodessa tarkastusmatkalla katsastamassa, kuinka kukin talo oli tieosuutensa hoitanut. Olen monta kertaa muistellut tapausta, kun Olavi tuli ulkoa riemuissaan, kuistilla jo huusi: ”Tulkaa pian kattoon, auto menee”. Silloin rynnättiin porukalla pihamaalle ja siellä se meni ihan oikea auto. 

Samoihin aikoihin Olavi taas kerran sai meidät liikkeelle mummua myöten huutelemalla: ”Tulkaa äkkiä kattoon lentokonetta tuolla, tuolla”. Se oli vielä ihmeellisempi kuin auto. Mummu tiiraili taivaalle jo vähän huonoilla silmillänsä ja kun sai koneen tähtäimeensä, sanoi: ”Voi mailman pahennusten tähäre!” Se oli mummun mielestä suuri synti lennätellä tuollaisia Luojan taivaalla. Lisäsi sitten vielä hetken päästä: ”Voi niitä, joiden kautta pahennus tulee!” Auton mummu kyllä jotenkin hyväksyi. Menikin autoon, kun kerran kesässä kävivät taatan kanssa rippikirkossa, kun ”Voorti” tuli hakemaan. Kaikki autot oli mummulla Voorteja. 

Vaalien aikaan mummuakin vietiin ”viivanvetoon” oikein kuorma-auton lavalla, jonka Joukasen Kalle oli äänestäjilleen hankkinut. Kirkkohame vaan päälle sillekin reissulle, niin sai Kalle meiltäkin neljä ääntä, niin sen asian silloin ymmärsin. 

Harvakseltaan alkoi autoja liikkumaan sivuteilläkin. Muistan erään pienen kuorma-auton, joka kulki pari kertaa kesäaikana myymässä silakoita. Meidän pihamaalle asti kuului Moision riihen kohdalta jo kova kaikotus: ”Silakoita, tuoreita silakoita”. Se auto ei ajanut kenenkään pihaan, se vain toitotti kovalla äänellä, herätteli asiakkaita. Sinne tienvarteen asiakkaat sitten riensivät pesuvateineen. 

Meilläkin tiedettiin sitten hyvissä ajoin rientää tienvarteen, kun ääni kuului jo kaukaa. Me muksutkin sitten menimme äiti-Fannyn mukana seuraamaan toimitusta. Siinä oli kaksi suulasta miestä, huutelija seisoi lavalla puntarinsa kanssa, toinen oli kuskina ja huuteli ovesta vitsejänsä. 

Taas kerran silakka-auton ollessa liikkeellä, äiti antoi Ellille rahan ja minulle pesuvadin käteen ja käski mennä tienvarteen odottamaan kalakauppiasta, itse ei silloin ehtinyt. Ne pari kiloo silloin taas otettiin, mutta se kuskimies alkoi sieltä ovesta huudella, että he tuo meille seuraavalla kerralla sulhaset. Loukkaannuin siitä niin paljon, että enää en mennyt koko silakka-auton lähellekään. Auto jatkoi sitten taas Karhuperän suuntaan. Isopuskan kohdalla alkoi taas kuulua. ”Silakoita, tuoreita silakoita!” 

Forssin Hilja ja Äijänojan Hilma olivat seuraavat silakanostajat, jos sattuivat huomaamaan ja kuulemaan äänet tieltä. Aina kuitenkin perheessä oli joku, joka tuon äänen kuuli maantien suunnalta.

 

Maitoauto 

Sitten alkoi kulkea maitoautot. Sitä ennen maidot kuljetettiin meijereihin hevospelillä, Jämijärven sekä Kankaanpään meijereihin. Mekin koulua käydessämme olimme monta kertaa ensinnä hevosmaitomiesten, myöhemmin maitoautojen riesana kyytiä kärkkymässä. 

Kerran oli tapaus, jossa olisi voinut käydä vaikka kuinka huonosti. Oltiin taas matkan varrella, ehkä jossain Rajakosken kohdalla hyppimässä ratiperäläisten kanssa aamulla maitoauton lavalle, johon sitten Kankariston kohdalla kyytiin tulivat vielä Kankariston Oiva ja Elmikin. Auto pysähtyi jättämään meidät rautatiesillalle Pitkärannan kohdalla. Auton ollessa vielä hiljaa liikkeellä Kankariston Oiva hyppäsi auton lavalta ja kaatui samalla käsivarren jäädessä auton pyörän alle. Siinä paikalla näytti, että kädelle ei mitään vakavampaa sattunut, kun maitomiehet sitä tarkastelivat. 

Maitokuskit Matti ja Iivari suhtautuivat meihin koulukakaroihin aina erittäin suopeasti. Mutta silloin Iivari hermostui: ”Sitten tiedätte kakarat, että tänne autonlavalle ette sitten enää tule, muistakaa se”. 

Koululle päästyämme kerroimme opettajalle, kuinka matkan varrella oli käynyt. Soini tarkasti Oivan käsivartta, joka oli siihen mennessä jo pahasti turvonnut. Oiva vaan naureskeli ja kehaisi, että kyllä tällä vielä tappelee. 

Muistaakseni Pitkärannan Mikko pyydettiin Oivaa kuljettamaan lääkärissä. Mikko omisti silloin kuorma-auton, jolla teki kaikenlaisia kuljetuksia. Muistelen, että Oivan käsivarsi oli jonkin aikaa kantositeessä, joten ei sillä kädellä pitkään aikaan tappelemaan pystynyt kuitenkaan, eikä se Oiva muutenkaan minun muistini mukaan mikään tappelupukari ollut. Kyllä niitäkin koululaisten joukossa oli, jotka olivat aina nyrkit pystyssä. Kankariston Oiva kaatui tai kuoli vammoihinsa sotasairaalassa jatkosodan aikana.