On ku kualeman kaava

 

15.11.2014 

”Sillä on laulusulka maassa”. Entisinä aikoina se oli kovin mielellään lausuttu maininta ihmisestä, etenkin miehestä, joka sairasti krapulaa ja oltiin vahingoniloisia. ”Siinä sait sen rilluttelun ansiosta!” Laulusulka, ota siitä sitten sen sanan sisällöstä selvää! 

Isä-Väinön krapulapäivänä äiti-Fanny saattoi sanoa: ”On ku kualeman kaava.” Mieti nyt sitten sitäkin vertausta, kyllä se paremmin mallaa kuin se sulkajuttu. Tämä kualeman kaava -nimitys minulle herätti lapsena mielikuvan pääkallomiehestä, joka astuu kynnyksen yli pirttiin tuvan ovesta. 

Oli eräs sanonta, joka minun mielestäni, etenkin lapsuusaikanani tuntui kolkolta. Kylällä saattoi joku tuntea itsensä joskus loukatuksi, kun oli jätetty kutsumatta johonkin tilaisuuteen, vaikka naapuri oli kutsuttu. Loukattu saattoi lausahtaa ”Annas olla, kuallaan sitä meilläkin”. Sanojalla saattoi olla kyllä pieni pilke silmäkulmassa tätä sanoessaan, Pajun Vilholla etenkin. 

Pajun Selma eli vanha-Pajuska viljeli paljon kaikenlaisia sanontoja. Samoin niitä lausahteli myös Mäkisen Selma-vainaa. Eräskin hyvin hupaisa ja ehkä osuvakin ja vähän härski lausahdus saattoi Selman suusta lähtee, jota en tässä viitsi mainita, mutta joka oli sellaista tyypillistä Selmaa ja jonka lauseen vain Mäkisen Selma napakasti saattoi sanoa, jos joku oli liian tai liiallisia neuvoja antavainen. 

Nykyään sanotaan tuolla isolla maailmalla: ”Täytyykö vääntää rautalangasta”, jos jonkun pönttöön ei asia tahdo mennä perille millään. Tuntuu olevan kovin kansainvälinen teonsana, koska joissakin englannin kielisissä elokuvissa olen nähnyt käytettävän, ellei suomentaja ole itse ilmaissut vaan näin näillä sanoilla. Kenen keksintö vaan lienee tuokin ilmaisu. 

Tertun kanssa joskus muistelimme äiti-Fannyn silloin tällöin toistamaa lausahdusta: ”Osa on orren päällä, pala pattaan pääs”. Tai oikeammin: ”Osa orren nojas, pala pattaan pääs”. Sen viisaudesta emme kuitenkaan saaneet selvää. Muisteltiin vaan, että tätä sanontaa sovellettiin silloin, kun jollekin leveilijälle oli käynyt vähän huonosti, toisin sanoen ”Siitä sait!” 

Taata-vainaa käytti sanontaa: ”On ku haapaa kalavanut kutti” myös silloin, kun joku oli kovin vanhaantunut tai muuten kipeen näköinen. Sitä taata saattoi itsekin joskus olemaan, kun oli ”päättäännyksissä” sahtijuhlien jälkeen. Mahavaivat olivat usein riesana Fransilla, mitä se joskus valitti. En muista, että se olisi soodaa syönyt lääkkeeksi niin kuin Väinö, jolta olen perinyt saman närästysvian. Soodaa en ole uskaltanut syödä tai ottaa sen jälkeen, kun tuli tiedoksi, että naapurin emäntä sairastui munuaistautiin liiallisen soodan syönnin takia. 

Siellä on hänkin Käpylän kankaalla. Tästä nimestä muistan, kun mummuvainaa puhui useinkin pääsystä Käpylän kankaaseen. Mummulle jos joskus sanoi, että lähteekö Forssilaan tai Kalliolle kylään. Mummu saattoi vastata, että hän ei lähde mihinkään muualle kuin Käpylän kankaalle, jonne sitten saateltiinkin eräänä syyssunnuntaina v. 1936. Taata seurasi perässä v. 1937. Kuoli Porin sairaalaan, sanottiin suolitukkeutumaan. 

”Kaikki on niin hiljaa mun ympärilläin, kaikki on niin hellää ja hyvää” sanotaan Leinon Hiljaisuus -runossa, jota runoa kutsutaan myös nimellä Rauha, se on Leinon yksi kauneimmista runoista, joka on myös sävelletty. En tiedä, kuka säveltäjä on, en ole nähnyt enkä kuullut siitä mainintaa, mutta kaunis on sävellyskin. Tämä taas tuli mieleeni pari päivää sitten istuessani ja menneitä muistellessani tulla vanhalla tuvalla kuunnellessani siellä ympärilläni vallitsevaa hiljaisuutta. 

Kaikki entinen palaa mieleeni siellä istuessa: Tulen räiskeen uunissa leipomispäivinä ja muulloinkin, keittiön hellan pesä ei räiskynyt, se vaan humisi, jos sattui olemaan mieleltään palavia puita. Leipomispäivään piti varautua jo edellisenä päivänä, pöytälevy ja leivinlauta täytyi olla lämmin, kun leipomista aloitteli, tai muuten saattoi tulla sitä paljon naurettua luikkia, jolla nimellä kutsuttiin leipiä ja pullaakin, jotka eivät olleet kohonneita. Sitä leipää tai kakkoo ei sitten kehdattu viedä lämpimäisiksikään. Puut kannettiin illalla valmiiksi, että ei muuta kun sytytellä. 

Pappa-Salomon oli aina aikaisin liikkeellä, pyöri ovien välissä, teki omaa katsastustaan. Aamuisin herääminen oli aina minun kontollani. Eräänä aamuna, kun olin taas viettänyt minulta paljon voimia kuluttavan melkein unettoman yön. Aamupuolella yötä taas vihdoin viimein Unetar armahti ja pääsin unen alkuun. Kellon lähestyessä kahdeksaa oven takaa alkoi kuulua metakkaa. Pappa meuhasi: ”On kummallista, kun ei ollenkaan päästä pois sängystä ja mennä elikoita hoitaan”. Oli sitä aikaa, kun ei ollut apulaista kylältä ja näin Salomonin aamukahvikin myöhästyi pahemman kerran. 

Muistan, että sinä aamuna aamumaito myöhästyi meijeriauton kyydistä, mikä oli näillä kohdilla puolikahdeksan kahdeksan välimailla. Myöhemmin maitotankkien aikakautena auto kulki jo seitsemän aikoihin. Karjatarinoita riittäisi vaikka loputtomiin, samoin karjahoitajista meiltä ja muualta.  

Niin, tuon vanhan pirttipuolen keinussa istuessani taas kerran mielessäni muistelin joulun viettoja. Mikä huiske, kun tehtiin joulusiivouksia aina huone kerrallaan. Siivottiin perusteellisesti, tämän opin olin saanut jo koti-Mäkelässä. Pappa-Salomonin kanssa oli tosin vaikeuksia. Siivoojia ei pappa kamariinsa päästänyt. Se ajoitettiinkin sellaiseen aikaan, kun pappa lähti toripäiville, niin silloin äkkiä viemään petivaatteita ulos ja rätti ja harja heilumaan. Pappa kyllä huomasi heti, että sekotettu oli, mistä saatiin nuhteita. Kovin siellä ei sitä sekottamista ollut, postilla ja pari sanomalehteä oli pöydällä. Pyykkivaatteet kerättiin pestäväksi, tuuletettiin tunkkainen kamari, mistä touhusta pappa oli erittäin tuohtunut. 

Pappa-Salomon lähti aina joskus tyttärensä Ainon luo kyläreissulle Porin Pietniemeen. Silloin käytettiin tilaisuutta hyväksi ja pantiin oikein suursiivous toimeksi Salomonin kamarissa.