Naapureita

 

Suonpään Serafia eli Viia asusteli leskeksi jäätyään yksinään pientä Suonpään tilaansa. Myöhemmin Viia myi talonsa sukulaismiehen perheelle ja muutti asumaan mummunkamariinsa. Viialla oli kaksi tai kolme lehmää ja näistä saadun maidon Viia jalosti kotivoiksi. Meidätkin pantiin monet kerrat hakemaan Viialta hyvänmakuista kotivoita. Silloin kuljettiin sitä ikimuistoista Suonpään tietä. Joskus annettiin voinhakijalle raha mukaan, joskus äiti kävi myöhemmin maksamassa voin hinnan. 

Meitä lähetettiin aina kaksi sisarusta asioita toimittamaan, rohkenimme näin paremmin kertoa ja toimittaa asiamme. Viialle menimme aina mielellämme, saimme aina tavattoman ystävällisen vastaanoton. Sisälle päästyämme Viia lohkaisi meille sokeritopasta isot sokeripalat, joita sitten imeskelimme, tavattoman hyvältä maistui Viian sokeri. 

Kerran voinhakumatkalla Tertulta hukkui nenäliina kulmasta voiraha, jota etsiskelystä huolimatta ei löytynyt. Viia jäi sillä kertaa ilman voirahaa, joka myöhemmin tietysti maksettiin. Aina joskus Viia kävi meillä kylässä kesäaikana. Muistan pitkän harmaan hameen ja saman värisen röijyn, johon Viia oli pukeutunut tullessaan kyläilemään. Viia kuoli v. 1958  82 -vuotiaana. 

Jokiniemen Kreeta ei ollut aivan yhtä leppoisa mummu kuin Suonpään Viia, mutta sokeripalat Kreetakin meille lohkaisi, kun asialle mentiin. Kävimme siellä joskus muutenkin ilman asiaa, etenkin silloin, kun siellä oli käymässä Kreetan sukulaistyttö Halmelan Aune, joka oli muutaman vuoden minua vanhempi.  

Jokiniemen pirtti oli pieni hämärä huone, jonne mentiin lattiattoman eteisen kautta. Siellä oli leivinuuni ja vanha hella. Lattialankut narisivat kotoisesti askelten alla. Siellä oli vanha pöytä ja sen pöydän vierellä Kreeta joskus Iisakin haamunkin näki. 

Kerran palatessamme pyhäkoulusta Letonsaaresta minä, Kallion Elvi ja Terttu näimme Äijänojan kohdalla tiensivussa loikkivan pienen söpön sammakon. Otimme sammakon kiinni ja poikkeutimme sen Kreetan pirttiin. Luulimme, että Kreeta ilahtuu tuliaisesta, mutta Kreetapa suuttuikin silmittömästi. Sammakko loikki johonkin lattianrakoon. Meillä oli täysi työ, että saimme sammakon kiinni ja vietyä pihalle. Sen jälkeen poikkeilemiset Kreetan pirtiltä jäivät. 

Myöhemmin, kun Kreetakin oli kuollut, Jokiniemessä oli kuolinpesän huutokauppa. Muistan ne kiulut ja voipytyt ja voirasiat, mitä siellä pilkkahintaan myytiin. Niitä laskettiin vintistä alas pytty ja kiulu toisensa jälkeen. Haavanlammin Viljami huusi asuinrakennuksen, sai tästä rakennustarpeita oman pirttinsä rakentamista varten. Lehtilän Vihtori oli vasaramiehenä. Tämä oli ensimmäinen huutokauppa, jonka olen eläissäni nähnyt. 

Forssila (nyk. Toivo) oli Mäkelän läheisimpiä naapureita Kalliokosken lisäksi. Siellä asui Forssin Vihtorin perhe, johon kuului Vihtorin lisäksi perheen äiti Hilja ja lapset Saara, Siiri, Urho, Saimi ja Heikki. Hiljalla oli edellisestä avioliitosta tytär Tyyne ja poika Martti, jotka hämärästi muistan, he olivat lähteneet silloin jo maailmalle. Lähinnä Ellin, minun ja Kalevin ikäluokkaa olivat Siiri, Urho ja Saimi. Urhon kanssa me olimme melkein aina sotajalalla, milloin heitteli meitä kivillä ja milloin huuteli ja haukkui meitä Mäkelän kakaroiksi. Tarpeen tullen meistäkin puhtia löytyi. 

Kerran eräänä talvena Vihtori rakensi Forssilan kohdalle jokijäälle maailmankelkan, jota koko kyläkunnan kakarajoukko oli pyörittämässä aina, kun vähänkin aikaa oli itse kullakin ja kuinka kotoa lupakin saatiin. Elli sekä Forssin Siiri ja Urho olivat silloin jo koululaisia, minä ja Kalevi olimme vasta kiertokoululaisia. Se maailmanpyörän pyöritys oli tavattoman hauskaa ilonpitoa, kun vuorollaan yksi istui kelkassa ja muuta pyörittivät. 

Urho oli täälläkin komentaja, jonka komennossa kaikki toimi ja pyöri. Joskus pieniä nahinoita kyllä syntyi. Jokijäältä ja jokirannoilta haettiin kaikki talviset ilot suksilla ja itsetehdyillä luistimilla. Jopa niin sanottu takarekikin joskus kuljetettiin rantaan, millä lasketettiin. Kallion Paavokin melkein aikuisena miehenä innostui meidän nuorempien kanssa takareellä laskettelemaan. 

Forssin Hilja oli topakka kovaa kuria ja järjestystä pitävä emäntä. Minkäänlaista sisällä telmimistä ei Hilja hyväksynyt. Ulkona saimme kyllä juosta ja ilakoida. Forssin lapsista Saimi oli ikänsä sairaanloinen, oli jäykkä paikoistaan, oli yskäinen ja joskus korvatkin vuotivat. Näinollen Saimin leikkiminen jäi paljolti sivusta seuraamiseksi. Kerran palatessani koulusta Kalliokosken kohdalla Elvi juoksi tielle ilmoittamaan, että Forssin Saimi on kuollut. Tiedossa oli, että Saimi oli silloinkin ollut petipotilaana, niin kuin oli ollut monet kerrat ennenkin. Järkytys se oli. 

Muistan erään aikaisen pyhäaamun, kun Saimia lähdettiin viemään hautaan, oli myöhäissyksyä, vainajan arkku oli viety Forssilan aittarakennukseen. Meiltäkin mentiin joukolla saattamaan Saimia kotipihasta kohti kirkkomaata. Mitään erikoisia hautajaisia ei pidetty, vain Saimin omaiset ja kummit lähtivät viemään vainajaa kirkkomaalle muistaakseni kahdella naapurista lainatulla hevosella. Muistan vielä virrenkin, jonka Saimin isä lauloi ennen matkaan lähtöä: ”Taas siunattu päivä nyt nouseepi” ja jne. Vihtorilla oli hyvä kuuluva veisuuääni. 

Joskus v. 1935 Forssit myivät talon ja muuttivat Honkajoelle. Sen jälkeen alkoi hautamäkiläisten aikakausi, jota kesti 4-5 vuotta.