Veijareita

 

Sitten vielä noista kylän erikoistekijöistä. Oli kaksi kilpavalehtelijaa, Vanha-Paju ja Vanha-Koskinen. Kun toinen valehteli, niin toinen pisti vielä paremmaksi sellainen pieni pilke silmäkulmassa. Molemmat olivat käyneet aikoinaan Amerikassa ja siellä oli molemmilla tapahtunut aivan kummia. Naiset oli molempia tavattomasti piirittänyt. Koskinen oli taistellut krokotiilejä vastaan. Paju oli asunut niin korkeassa talossa, että jos sieltä olisi pudonnut alas, matka olisi kestänyt kokonaisen vuorokauden. Näillä naurattivat kanssaihmisiään. 

Äijänojan Aleksi oli 1950-luvulla talon vanha vaari. Oli veljeni Olavin hyvä ystävä ja kertoili Olaville kuulemiaan ja kokemiaan vanhoja tarinoita. Aleksin isoäiti oli ollut kotoisin Rajakoskelta, ja tältä Aleksi oli kuullut tarinan Suomen sodan ajoilta. 

Silloin ihmiset olivat paenneet venäläisiä pakoon kaikenlaisiin piilopirtteihin ja kesäaikana kaukana oleviin latoihin. Niin oli Rajakoskeltakin lähdetty Reimin nevoille. Olisiko sitten karjakin otettu mukaan, vai jäikö joku kuitenkin rohkeasti kotitantereille, ei ole tietoa. Latoon oli asettauduttu, oli kaikenlaista tarviketta otettu mukaan. Palailivat sitten jonkun ajan kuluttua, onneksi ei ketään ollut käynyt häiritsemässä, talo oli saanut olla rauhassa venäläisiltä. 

Aleksin tietojen mukaan kangastiellä oli ollut jonkinlaisia kahakoita. Todennäköisesti se on tositarina, on vaan siirtynyt sukupolvelta toiselle. 

Aleksi oli aivan kuin kotitonttu tai haltija. Minun muistini aikana Aleksi oli jo ikämies. Oli yökuhkija, kesäöinä saattoi Aleksin nähdä jossain peltojensa reunalla tai lähellä olevan suona reunalla seisoskelemassa. Hyväntahtoinen, vähän kummallinen tavoissaan, sanottiin. Aleksi oli meillä aina joka syksy riihihommissa, hurstipaita vedetty housujen päälle. 

Aikaisemmin kepakkariihellä, jolta ajalta muistan, kuinka pyörimme siellä vähän riihimiesten jaloissa ja sitten vielä kouluikäisenä, kun jouduimme jo viskuria vääntämään tavattoman pölyisessä riihessä. Sitten tuli puimakoneet käyttöön, silloin jouduttiinkin sitten jo tositoimiin, oli raskaita pitkiä päiviä neljätoistavuotiaallekin, sitä kesti ainakin kaksi päivää peräkkäin. 

Aikaisemmin oli viljat ajettu suuliin katon alle kahteen osuuteen. Oli kiire saada sitten viljat puiduksi, kun seuraava talo odotti jo puintivehkeitä, jotka olivat osuuskunnan omistuksessa. 

Kun meidän viljat oli saatu puitua, sen jälkeen Mäkisen Kalle ja Forssin Jussi toivat vielä omat viljakuormansa meidän suuliin puitavaksi. Olivat meidän vakinaisia riihimiehiä, näin saivat siinä ohella pikku pelloiltansa leikatut viljat puiduksi. 

Viljankorjuuaikana alkoi sitten taas kuulua reimiläisten elokärryjen pyörien kolinaa ja sillan jytkettä ja renkien kovaäänistä meuhaamista, rengit meuhkasivat nuoruuden innolla ja kiroilivat tapansa mukaan hevosille, kun oli kyse Rajakosken railakkaista renkipojista. 

Muistelenpa sitäkin, että Rajakoskelta vietiin joskus puintivehkeet Reimiin pellolta päin puitavaksi, ellei niitä viety sitten jonkun muun reiminmaalaisen pellolle, olisiko ollut Mäkynen tai Uusitalo kysymyksessä, mutta todennäköisemmin kyse oli Rajakoskesta, jolla oli isot peltoaukeat siellä.