Vanha pihakeinu

 

Vanha pihakeinu tuossa tammen naapurina, eikä vielä niin kovin vanhakaan, ehkä 40 -vuotias, muistojen ja mietiskelyn tyyssijana minua palvellut kaikki nämä vuodet. Siinä olen seurannut pääskysten pesäntekotouhuja, pihlajien ja sireenipensaan kukkimisvaihetta ja vetänyt henkeeni niiden taivaallista tuoksua. Olen muistellut lapsuus- ja nuoruusaikojani ja aikaa, jota olen elänyt täällä Ylikoskella.  

Siinä keinussa istuessani olen tuntenut, kuinka muistorikas ja hieno paikka tämä vanha perus-Ylikoski on vanhoine rakennuksineen ja puineen. Minulle on aina puut puhuneet ja kun oikein tekeydyn niitä tai noita pihapuita kuuntelemaan, melkein kuulen, kun ne kertoo tarinoita entisiltä ajoilta silloin, kun on ollut lämmin kesäilta ja käki kukkunut. 

Olen aina ollut muistelija ja jopa haaveilija. Kesäaika on aina saanut sydämen sykkimään kesän kauneudelle, mitä näkee kaikkialla kukkaniittyineen, puineen ja peltoineen. Järvimaisemat eivät näillä seuduilla korista ympäristöämme. Luojan käsi on niitä sirotellut loitolle näiltä seuduilta. Meillä on pienet jokemme ja puromme. Niistäkin on osattu ottaa iloa ja hyötyäkin. 

Pihakeinun paikoilla sijaitsi ennen Ylikosken toinen asuinrakennus, jonka hyvin muistan. Mieleeni ei ole jäänyt muistikuvaa koskaan siellä sisätiloissa käynnistäni, vaikka täällä Ylikoskella muksuina paljon kuljimmekin, etenkin silloin, kun peräkunnan posti jaettiin tänne Ylikoskelle ja jota sitten porukalla kipitettiin hakemassa varsinkin kesäaikana, kun kesäloma koulusta oli meneillään. 

Pihakeinu on nyt sillä paikalla, jossa ennen oli toisen päärakennuksen kuisti suurine lasi-ikkunoineen, sen muistan. Jaakon kertoman mukaan se rakennus jäi talviajaksi kylmille. Heitäkin oli iso perhe ja joskus oli vähän ahdasta nukkumatilojen suhteen. Heitä saattoi samassa sängyssä nukkua kolmekin tenavaa. Toinen iso tupa oli varattu sukulaisvierailuja varten, niitä tehtiin hevosella kuten Siikaisten vieraat, jotka aina yöpyivät. Samoin siihen tupaan trahteerattiin kinkereiden ja muiden seurojen pitämät papit. He muksut eivät saaneet siihen tupaan mennä koskaan telmimään. Se oli aina tip-top -kunnossa ottamaan vieraita vastaan.    

Keväisin varhaisessa vaiheessa alettiin sitten lämmittämään toista asuinrakennusta muuttoa varten sinne nukkumasijoille. Pienimmät jäivät vanhempiensa kanssa ns. päärakennukseen. Talven koittaessa sitten taas alkoi matrassien kantaminen taas päärakennuksen puolelle. 

Vakituisina asukkaina sivurakennuksen puolella oli aikoinaan Anna Ylikosken sisar perheineen heidän jouduttua lähtemään Annan ja sisarensa Multisillan Hultan lapsuuskodista Kyynärjärven Kannistosta. 

Näin sijaiskoti löytyi Hultalle (jota täti-Hultaksi kylällä kutsuttiin) perheineen. Luulen, että Hultan vanhemmat lapset Eeva ja Anna olivat lähteneet siinä vaiheessa jo piikomaan. Annan tie johti Ulvilan karjanhoitokouluun, josta valmistuttuaan meni sukulaispaikkaan Huidalle Laviaan pääkarjakoksi. 

Täti-Hulta jäi asumaan kahden poikansa (Toivon sekä Svanten, joka kuoli Ylikoskella asuessaan keuhkotautiin n. 15 -vuotiaana) kanssa joksikin aikaa Ylikosken tiloihin. Perhe hajosi Hultan mennessä hoitamaan Martin taloutta Yliseen, jonka Martti oli saanut haltuunsa veljensä Toivon kuoltua. 

Näin elämää oli Ylikosken toisessa asuinrakennuksessa ollut kaiken aikaa. Anni ja Frans asettautuivat siihen asukkaiksi avioiduttuaan ja joka talo oli myös Eilan (Uusi-Korvala) syntymäkoti. Lankisen Aino kertoi aikoinaan tarinan, kun toisen rakennuksen tuvassa Anni ja Frans siellä asuessaan oli nuoriso- tai maamiesseuran illanvietto, jossa lopuksi tanssittiin. Anni oli silloin viimeisillään Eilasta. Aino oli seurannut Annin polkan menoo tanssilattialla Pajusen Eemelin kanssa pelko sydämessä, kuinkahan käy. 

Niin oli käynyt, että seuraavana päivänä Franssi oli lähtenyt kätilön hakuun, kun Eila sai hyvää vauhtia tähän armottomaan maailmaan tuloonsa. Aino tällä tapahtumalla joskus naureskeli. 

Mäkitaloa alettiin rakentamaan, tontille oli rakennettu puodirakennus jo aikaisemmin ja Anni kertoi heidän muuttaneen kesäajaksi siihen asumaan asuinrakennusta tehtäessä. Siihen oli rakennustarpeiksi siirretty Ylikosken toisen asunrakennuksen hirret, kun historiallinen talo oli purettu tuosta mäen rinteestä. Se oli Farnssille luvattu aikoinaan. Pajusen Eevin ja Eemelin talolle siirrettiin iso lasikuisti, jossa se sitten palveli aikansa. Siitä vanhasta päärakennuksesta olisi varmaan paljon tiedossa kaikenlaisia tarinoita, eipä vaan koskaan tullut mieleen kysellä aikoinaan vielä silloin elossa olevilta, asioita joista nyt haluaisin kuulla. 

Muistan kouluajalta meidän kerran taas tullessamme koulusta reput selässä minun ja Ellin lisäksi olivat Koskisen Anni ja Toivo, muistaakseni Forssin Urho oli myös porukasa mukana. Aloimme littasille maantiellä tuossa sen vanhan talon kohdalla, missä oli ikkunoita maantielle päin. Meille tultiin koputtamaan ikkunaan. Kauniisti lähdimme taivaltamaan eteenpäin. Todennäköisesti varoitettiin, että maantie ei ole mikään leikkipaikka. 

Muistan, että ne ikkunat olivat korkealla johtuen talon sijainnista mäen kukkulalla. Frans perheineen asui silloin siinä rakennuksessa. Koskisen Anni sanoikin, että Pratu siellä koputtelee. 

Tuokin kylätie tuossa on nähnyt monenlaista tiellä matkaajaa historiansa aikakautena. Sieluni silmillä näen entisajan jalkapatikalla kulkijat vakat ja reput kantamuksinaan. Oli huivipäisiä pitkissä hameissa rientävää naisihmistä. Kuka kulki minnekin hameen helmat hulmuten. Hevosilla kuljettiin pitemmät matkat. Sellaisissa tölleissä, missä ei hevosta voitu pitää, sitten lähdettiin liikkeelle jalkapatikassa. Näin se on ollut sata vuotta sitten ja vielä vähän myöhemminkin maaseudulla. 

Kovapyöräkärryt hevosineen ja myllykuormineen oli tuttu näky vielä 50-luvulla. Kärrynpyörien kolke oli maantiellä vielä yleisempi kuin auton ja traktorin hyrinät. Kumipyöräkärryt yleistyivät minun aikuisikäni aikakaudella. Rainingon Vilho ajeli ensimmäisenä Reimiin kumipyöräkärryillä. Meidänkin silta vaikeni, taukosi tuttu rattaanpyörien kolina sillalta kuulumasta vähitellen. 

Sen kärrynpyörien ja hevosien kavioiden kopseen olen kuullut korvissani koko elämäni ajan. Niin ne juurtuivat tuonne mielen sopukoihin, niin kuin moni muukin jo lapsuusajoilta lähtenyt ja jäänyt kuulomuisti, esim. Palomäen palokärkien huutelu.