Juhannushevonen

 

Meidän navettakujalle ilmestyi eräänä juhannusaattona joskus ehkä 30-luvun loppupuolella irtonainen ilman riimua oleva musta hevonen, joka oli säyseä ja antoi ottaa kiinni. Isä otti sitä harjasta, eli tukasta kiinni ja talutti talliin. Sitten alettiin tuumia, kenenkähän hevosesta oikein on kyse. Tiedettiin, että Karhuperällä Pikku-Korpelassa on karkaileva hevonen. Isä kyllä muisteli Korpelan hevosen hieman erivärisemmänksi kuin tuo tallissa oleva hevonen. Sitä ihmeteltiin ja arvuuteltiin. Ketään hevosen kyselijöitä ei ollut liikkeellä. Illan koittaessa isä sanoi minulle ja ikäiselleni serkkutytölleni Lauralle, joka oli Parkanosta tullut meille juhannuskylään, menkää sanomaan Korpelaan, että niiden hevonen on meillä kiinniotettuna. Me lähdimme oikopolkua myöten talsimaan Pikku-Korpelaa kohti. Sinne päästyämme katselimme, jospa näkisimme jonkun talon väestä liikkuvan ulkona, voisimme asiamme toimittaa siinä. Ketään ei näkynyt, ei hiiskaustakaan missään päin.  

Menimme sisälle toimittamaan asiaamme, mutta ovi olikin lukossa. Mitä nyt tehdään, sanoimme. Laura keksi, sanoi että löydettäisiin jostakin vaikka joku laudan pätkä ja vaikka nokikekäle, jätetään portaille tieto, silloin ei puhuttu viestistä. Sitten alkoi etsintä, viimein löysimme kattopäreen jostakin saunan eteisestä ja kiukaan alta ongimme hiilen palan. 

Kirjoitin siihen päreeseen: ”Tulkaa hakemaan hevonen Mäkelästä”. Vähän töhryinen siitä tuli, mutta mielestäni siitä selvän saa. Työ tuli suoritettua ja paluu takaisin samoja metsäpolkuja pitkin.

Kukaan ei tullut hevosta hakemaan, ei juhannuspäivänäkään. 

Mutta sana oli kulkenut, juhannuksen jälkeisenä arkipäivänä Rajakosken renkipoika tuli hakemaan hevosta. Rajakoskella oli kaikki hevoset mustia, Virkkukin, jonka isä-Väinö oli jossain vaiheessa Luoman Masalta ostanut. Virkku joutui talvisotaan määräyksen kautta. Jäi sitten vielä toinen hevonen, jonka nimi oli Heppuli. Heppuli oli niin laiska hevonen, että se teki kaikkensa, että ei alamäkeenkään ajettaessa olisi tarvinnut askeltakaan juosta. Sodan päätyttyä Virkku palautettiin erittäin huonon kuntoisena. Virkku-parka oli kokenut kovia, oli laihtunut luuskaksi ja oli kauan aikaa arka ja säikky. 

Olisiko se Rajakosken hevonen tavoitellut Reimin maille, juostessaan näki tutun tiehaaran ja vanhasta tottumuksesta sitten poikkesi sille tielle. Kaipa siellä hevosen kotilaitumen veräjä oli jäänyt auki ja niin tie aukesi avaraan maailmaan.