Retkiä

 

Lapsina olimme innokkaita vaeltelemaan luonnon helmoissa vähän kaikkialla, ei yksistään marjametsissä. Ei ollut lähiseudulla kolkkaa, jossa ei olisi käyty. Aina löytyi jotain mielenkiintoista eteen. Meitä oli pieni porukka, me Mäkelän mukulat ja pari kolme naapurien tenavaa. Tehtiin retkiä mm. Kivelän savipirtille, joka sijaitsi Rajakosken Kaskimäen seutuvilla. Siellä oli oikein pieni tuparakennus, tallirakennuskin oli siinä pihakumpareella. Tuvassa oli uuni ja hellakin. Tuli aina sinne mentäessä joku metsänpeikon mökki, joita satuja siihen aikaan paljon lueskeltiin, mieleen. Mökki oli kuuleman mukaan aikoinaan rakennettu saven ajajien kortteeripaikaksi, kun oli ”savettu peltoja”, niin kuin asia ilmaistiin. Peltoalue oli niin kaukana kotitilalta, että oli katsottu tarpeelliseksi rakentaa yösijapaikka saven ajajille. Voi vaan kuvitella savimiesten rattoisaa illanviettoa tulen räiskyessä uunissa. Näitä savipirttejä oli siihen aikaan vähän kaikkialla ympäri Suomea. 

Mieleen on jäänyt sekin, kun poimimme meheviä kirpilöitä (mesimarjoja) savipirtille vievän ojan varresta ja joita hienon makuisia marjoja en ole enää missään nähnyt, vaikka minulla vielä viime vuosiin asti vaellukset ovat jatkuneet ainakin tuohon lähiseudulle. 

Käärmeitä en ole pelännyt, jos vastaan on tullut, olemme vaan tervehtineet ja hiljaa sivuutettu toisemme. Tuossa Myllytiellä aina joskus tavataan, onpa luikerrellut joskus tuohon pihamaallekin. 

Sammakoita olen inhonnut aina enemmän kuin käärmeitä, etenkin rupisammakoita. Meidän Vilhelmiina-mummo tapasi ennen muinoin sanoa, että sammakkaa ei saa tappaa, muuten lehmät alkaa lypsämään verta. En muista, että kukaan olisi sammakoita tappanut, mutta käärmeviha oli valtava, miehet hosuivat seipäitten kanssa, jos jossakin pellon reunalla käärme luikerteli.

 

Isä-Väinö oli vapaussoturi ja joutui talvisotaankin sodan loppuvaiheessa, jossa kaatuivat Väinön tuttavat Salon Kalle ja Suorannan Frans. Väinö ja kaksi vuotta nuorempi veljensä Riku olivat innokkaita suojeluskuntalaisia, olivat valmiita lähtemään ajamaan ryssiä pois Suomesta v. 1918, niin kuin asia ilmaistiin, Väinö 23- ja Riku 21-vuotiaana. Sodan loputtua Väinö joutui vanginvartijaksi Tammisaaren punavankileirille. Vei salaa jotakin syötävää joillekin vankituttavilleen leirin sisäpuolelle. Kiisti jyrkästi tapahtumien kulun sellaisena kuin esim. Väinö Linna oli ne kuvannut. Oli jääkärien suuri ihailija, kunnioitti suuresti Väinö Valvea, suurta jääkäriä. Istutti meihin jälkikasvuunsakin isänmaallisen hengen. 

Kun Väinö oli pienessä sievässä, kyllä kohta alkoi kuulua nuotin vierestä: ”Syvä iskumme on viha voittamaton jne.” Väinön vanhemmat veljet olivat lähteneet Amerikkaan onneaan etsimään ja näin syntyi meillekin sukulaisuussuhteita Amerikkaan. Jotkut niistä on myöhemmin käyneet tutustumassa vanhempiensa isänmaahan.