Myllyniemessä

 

Muistan ne useammat kerrat, kun lapsena kuljettiin Karhuperän ja Pohjankankaan kautta Myllyniemeen Santaskylään. Pitkä suora Liljanlahdesta kankaan reunaan. Vastaan tuli ensin santakuoppia ja siitä pyöräytettiin sitten ampumalinjalle pelottavan näköiselle aukeelle. Sen jälkeen tuli vastaan metsätaipale, suon tapainen alue, josta on ikipäiviksi jäänyt mieleen voimakas suopursun tuoksu. Kun lähestyttiin Myllyniemeä, eli Myllylää ylitettiin vielä kirkas puro, sen puron yli menevää siltaa sanottiin Leppisillaksi. Teimme sen matkan joskus kävellen ja joskus pyörällä, jos oli pyörä käytettävissä. 

Kerran teimme sen matkan serkkutyttöjen Ellen ja Lauran kanssa, Elli oli neljäntenä porukassa, kun lähdimme patikoimaan kohti Santaskylää Martta-tädille. Elle ja Laura eivät olleet siellä koskaan ennen käyneet. Siellä oli vielä silloin se alkuperäinen vanha, harmaa, pitkä asuinrakennus, molemmissa päissä rakennusta oli suuret tuvat silloisen rakennustavan tyyliin, niiden välissä oli keittiö. Meille laitettiin ruokaa ja katettiin pöytä sinne vierastupaan, niin kuin oltaisiin joitakin parempiakin vieraita muka. 

Mentiin Einin ja Eilan kanssa ulos kiertelemään ja vähän taidettiin piilosillakin olla. Se oli aina elämys se Myllylässä käynti, sekin teki siitä matkasta erikoisen, kun se oli niin mukavan tien takana. Minä en muista koskaan siellä talvella käyneeni. Kyllä ne oli aina kesällä ne käynnit siellä. Talvellakin hevosella siellä kuljettiin, ainakin Martta ja Manasse kävivät meillä talvikelillä hevosella, senkin muista. Ei ole jäänyt mieleeni sekään, kävikö taata ja Miina-mummu siellä koskaan, sekin tieto jää hämärän peittoon. 

Kivelän Kaisa muisteli joskus sitä, kun hän kävi Ellin kanssa Myllyniemessä, Kaisa muisteli olleensa silloin ehkä viiden vanha. Elli oli menossa pyörällä Myllylään ja oli kysynyt Annilta ja Jussilta, siis Kaisan vanhemmilta luvan viedä Kaisa pyörän takahäkillä mukanaan Santaskylään. Todennäköisesti Elli meni silloin sinne jollekin asialle niin kuin tapana silloin oli ja Elli halusi edes jonkinlaista matkaseuraa. 

Heidän päästyään ampuma-alueelle Elli oli alkanut pelottelemaan, että nyt on eksytty eikä he ikinä enää osaa kotiin. Kaisa oli alkanut itkeen ja huutamaan. Ellin oli täytynyt ruveta rauhoittelemaan ja perille päästiin. Kaisa muisti, kun Martta alkoi paistaa heille lättyjä. Hyviä olivat olleet. 

Sodan ollessa käynnissä armeijan toiminta Pohjankankaalla vilkastui. Siitä huolimatta niitä käyntejä toisissamme tehtiin puoleen ja toiseen. Kyllä siinä ampuma-alueella vähän sydän sykkyrällä kuljettiin, tiedä mikä pommi sieltä saattaa yhtäkkiä tulla, mutta koskaan ei tullut sitä tilannetta. Siellä oli aina tavattoman hiljaista, ei näkynyt sotilaita eikä ammuksiakaan. Myllerrettyä maastoa vain.