"Vaasan lääni"

 

Karhuperän Yrjölän kulmakuntaa minun nuoruudessani kutsuttiin Vaasan lääniksi, joka nykyään on täysin hiljentynyt, väki on kaikonnut tahoilleen. Yrjölän eli Mutasen lisäksi siellä asuivat Kaipaiset ja Kokko -nimiset asukkaat. Rajahalme ja Kuusela olivat myös Vaasan lääniin kuuluvia. Hiljaisuus asuu Yrjölän ja melkein koko Vaasan läänin yllä. Mitä mahtoi Ylikosken Salomon aikoinaan miettiä mielessään, kun ajeli pitkin metsäteitä omistamilleen niityille Reiminmaan kupeeseen ja joka paikka sai myöhemmin nimekseen Yrjölä. 

Ylikosken Martti muisteli lapsuutensa heinäntekomatkoja Yrjölän niityille. Kärrynpyörät vaan kolisi, kun hevosilla mentiin pitkin maita ja mantuja. Oli oikein kivikkoisiakin tienpätkiä, hänkin oli haravapoikana mukana. 

Yrjölän tila, ainakin rakennukset kokivat monta vaihetta eri asukkaineen. Jossain vaiheessa tuli poltti päärakennuksen. Sanottiin, että Kokko-Pekka menetti kaiken irtaimistonsa ja oli palanut kaikki rahatkin. 

Mieleeni muistuu eräs Yrjölässä käyntimatka. Meille tuli Ellille Iltatarinat-niminen lehti pitkän aikaa jopa vuosikausia. Silloin tällaiset viihdytyslehdet olivat kovin suosittuja, etenkin nuorten naisten keskuudessa. Ne olivat täynnä sydäntä särkeviä rakkaustarinoita. Oli tapana, kun meidän tyttäret olivat sen kaikin lukeneet, niin vietiin lehti sitten Haavanlammin Ellelle vielä luettavaksi. Elle oli kovasti ihastunut myös niihin tarinoihin. 

Eräänä sunnuntaina lähdin sitten taas viemään Iltatarinoita Ellelle luettavaksi. Istuskelin siellä sitten jonkin aikaa, kun Elle alkoi ehdotella illalla Yrjölässä käyntiä, pyyteli minua kaveriksi. Sovittiin, että askareitten jälkeen sitten lähdetään. Oli talviaika, hieman tuiskutteli luntakin, mutta ei mitään isoo myräkkää ollut. 

Yrjölä oli muistaakseni silloin joutsenlahtilaisten omistuksessa. Niillä oli talossa jonkinlaisena emäntäpiikana leskinainen, Karjalan siirtolaisia, Hilja nimeltään. Sukunimeä en enää muista. Elle oli tutustunut Hiljaan jossakin kyläseuroissa. Minä tunsin Hiljan taas Karhuperällä perunamaatalkoissa kierrellessäni, siellä hyvin puhelias Hilja oli myös osallisena. 

Todettiin, että Hiljalla oli mieskaverina Tenkoolin Niilo, vanhapoika. Niinpä Elle sanoi matkan varrella, kun sitä muutaman kilometrin matkaa taivallettiin, että voidaan nähdä siellä Niilokin, saavat siellä kahdestaan kuherrella, kun talonväki asuu kaukana. Sain kyllä rivien välistä huomioida, että Ellekin oli unelmoinut Niilosta, Ellen kerronta vaikutti vähän siltä. 

Mieleeni matkan varrelta on lähinnä jäänyt taival Rajahalmeelta Yrjölään, kun sille aukeelle oli kasaantunut pieniä lumikinoksia, joita aikaisemmin matkan varrella ei eteemme ollut ilmestynyt. Sen muistan, kun perille päästyämme ja tuvan oven avattuamme sisältä lehahti lämmin henkäys meitä vastaan. Puhelias Hilja oli juuri sytyttänyt takkauuniin tulen ja voi, mikä elämys, kun puut rätisivät uunissa. Hilja niitä kävi silloin tällöin kohentelemassa. Aina olen muistanut sen Yrjölän takkatulen räiskyvän liekin ja sen koko talon tunnelman ja Hiljan, joka karjalan murteella kertoili paljon asioita, jopa elämänkertansa, mistä en paljoakaan muista.  Hilja keitti meille teetä, sekin maistui tavattoman hyvältä. 

Teimme lähtöä paluumatkaa varten, kun Niilo saapui, että ei ihan turhaa reissua tehty. Kelpasi se Niilonkin lämpöisissä tiloissa sitten ”käännellä”. Vaikka Niilo oli vähäpuheinen, niin Hiljalta löytyi sanoja Niilonkin edestä. 

Niilo ja Hilja avioituivat kaikessa hiljaisuudessa ja Hilja muutti Tenkoolin (Stengård) tiloihin. 

Menneisyydestä jää tai on jäänyt paljon hetkiä, jotka muistaa aina. Tästäkin hetkestä on elävästi jäänyt mieleen lähinnä se takkatulen iloinen räiske ja tunnelma, minkä se kohottaa. Vanhassa Tenkoolissa (Tenkoolit ja Viipäkit mainitaan sellaisina, miksi ne on kansan suussa vääntynyt) oli kaksi lasta Vihtorilla ja Marilla, Suoma ja Niilo. 

Vaasan läänin Kuuselan Julle oli meillä joskus lapsuusaikoinani tekemässä muistaakseni joitakin hevosvaljaita. Tällaisena Kuuselan Julle on muistikuviini jäänyt, käsittelemässä nahkaa naskalilla. Kuuselan Ruusasta minulla ei ole mitään muistikuvaa. 

Rajahalmeen Pauliina Karhuperältä oli meillä useinkin vieraana. Minulla on kirkas muistikuva Pauliinasta. Pauliina oli kookas, ryhdikäs naishenkilö vielä vanhanakin. Minulle ei koskaan selvinnyt, oliko paljon mainittu Aaru Pauliinan Amerikasta palannut mies, vaiko Pauliinan isäkö. Sen muistan vaan lapsuudessani kuulleen, kun kylällä puhuttiin, että Rajahalmeen Aaru lähetettiin kotio kuoleen. 

Pauliinalla oli ainakin kaksi poikaa, jotka olivat minun tiedossani. Jalmari, joka jäi isännöimään kotitilalleen ja Viljo, joka sairasti keuhkotautia, mistä Pauliina äiti-Fannylle itkien kertoi.  

Kerran tulimme eräänä kesäsunnuntaina Tertun kanssa jostakin kavereilta Moision riiheltä kotisuuntaan päin, kun näimme jossain nykyisen Tuomikosken kohdalla keskelle tietä jätetyn polkupyörän pitkin pituuttaan. Lähemmäs päästyämme huomasimme miehen makaavan ojan pientareella, tämä lauloi ”Elämä on kuin unelma vaan”, tunnistimme miehen, jonka keuhkotaudista olimme kuulleet jo kauan puhuttavan. Emme olleet uskoa näkemäämme, siihen humalainen sairas jäi, kaipa joku auttoi teinpäälle, että pääsi jatkamaan matkaansa. 

Muistelen, että mies ei enää pitkään elänyt sen jälkeen, kun alettiin puhua, että hän sai verensyksyn. Olenpa tainnut tämän tarinen jo kertoakin jossain aikaisemmin. 

Rajahalmeen Jalmari oli hyvän luonteisen miehen maineessa. Hanna, jonka Jalmari oli käynyt aikoinaan Kalliokoskelta noutamassa emännäksi Hannan ollessa siellä piikatyttönä (Kertoi Elvi). Hanna oli kovan työihmisen maineessa, jouten ei ollut koskaan, kudin oli ollut mukana mennessään vaikka naapuriin kylässä käymään. 

Hannasta on jäänyt mieleeni kova puheliaisuus. Hannalla ja Jalmarilla oli minun laskelmieni mukaan seitsemän lasta, kuusi tytärtä ja yksi poika. 

Meillä Mäkelässä oli ennenvanhaan vilkas kanssakäynti karhuperäläisten kanssa sinä aikakautena kun kaikki tarvitsivat toisiaan. Aikakauden muututtua kyläkuntien yhteydenpidotkin kävivät vähiin. Nyt eletään aikaa, kun syrjäkylissäkin kaikki eivät tunne toisiaan. Muuttoliikettä tapahtuu ja taloja autioituu. Karhuperälläkin on jo autiona Vähätalo, Koivusaari, Suonpää, Tenkooli, lieneekö jo Rajahalmekin ja sitten vielä Mutanen, entinen Yrjöläkin. Näin se maailman ratas pyörii, sanoi Kiiskisen Topikin aikoinaan. 

Suonpään Sera-Fiian muistan aina erittäin sydämellisenä henkilönä. Siellähän me tenavanakin juosta kipitettiin oikotietä tunnelmallista metsäpolkua pitkin milloin jollakin äiti-Fannyn lähettämällä asialla tai muuten vaan. Aina saatiin ne isot sokeripalat. Viia jäi aikoinaan yksineläjäksi, kun mies ja molemmat pojat kuolivat keuhkotautiin,.

Viian käynnit meillä Mäkelässä tapahtui aina sulien kelien aikana, jolloin oli lyhyt matka kulkea metsäpolkua pitkin. Viialla oli pari lehmää ja lampaita, ei lähettänyt maitoa meijeriin vaan kirnusi kotivoita, joka teki hyvin kauppansa ja jota meidätkin lähetettiin hakemaan. Äiti kävi ne Viialle maksamassa. Meijerin valmistama voi tuntui uututtaan monellekin maultaan vieraalta ja näin haluttiin Viian kirnuamaa kotivoita ja samalla haluttiin kirnupiimää, joten sinne mentiin joskus kannunkin kanssa. 

Olin vielä lapsuusiässä, kun Viia myi tilansa sukulaispojalleen Holman Juholle.