Taas Rajakoskella

 

Rajakosken isäntäparina oli minun lapsuuteni sekä varhaisnuoruuteni aikana Luoman Aili ja Martti, jota yleisesti kutsuttiin Luoman Masaksi. Martti oli vähän sellaisen lepsun isännän maineessa, jonka honottavaa puhetyyliä matkittiin. Emäntä-Aili oli riuskan ja komeen emännän maineessa. Aikuiset puhuivat silloin, että jos Rajakoskella ei olisi niin rivakkaa emäntää, siellä olisi käynyt hullusti. 

Kerrottiin, että rengit toimivat oman mielensä mukaan, joita emäntä-Aili sitten yritti pitää jonkinlaisessa komennossa. Aina oli renkienkin joukossa sellaisia, joista oli enemmän tappioo kuin hyötyä. Piikoja oli aina kaksi. Oli sellainen vuosikausia palvellut Hulta, joka ontui toista jalkaansa ja josta sanottiin, että oli kovasti taloon päin. Tätä nimitystä käytettiin palvelijasta, joka katsoi aina talon parasta ja jolleka isäntäväestä ei saanut pahaa sanaa sanoa. Niitä oli silloin vielä sellaisia uskollisia talon palvelijoita, jotka saattoivat palvella samaa taloa vuosia, jopa vuosikymmeniä. 

Hultan piikuuden aikana Rajakoskella se toinen piika saattoi vaihtua useampaan kertaan, jotka yleensä olivat nuoria tyttöjä. Muistan sellaisen Hanna -nimisen nuoren naisen, joka jossain vaiheessa Kippura-Vanten aikakautena oli Rajakosken toinen palvelija ja josta Karboffin Aune koulumatkalla sanoi, että se on Vantten perään ja ne riiaa, mikä asia sitten kylälläkin tultiin tietämään, mutta se lienee ollut sitten kuitenkin hieman yksipuolista rakkautta. Meidän ”hörökorvat” kuulivat kerran isojen tyttöjen jutuista Vanttella olevan jonkun Suurimaan kylän tyttären, jota oli eräistä nurkkatansseista lähtenyt saattelemaan. Näin ne silloin ne hommat monta kertaa kulkivat etenkin, jos oli kysymys jostakin hurmurin sädekehää kantavasta nuoresta miehestä. 

Muistan ainakin kaksi kesän syyspuolta, kun Rajakoskelta tuotiin loppukesäksi karja Reimiin laitumelle. Korjatun heinän tilalle oli kasvanut uusi heinän oras (silloin ei ollut vielä talvisen tuorerehun aikakausi). Oli päätetty, että noin rehevää ruohoa on käytettävä hyväksi. 

Rengit olivat tehneet piikkilanka-aidan peltojen ympärille, jonka takana lypsykarja nöyrästi pysyi. Sitten eräänä aamupäivänä meidän pirtin ikkunasta näkyi seurue Moision riihen kohdalla, mikä lähti Kallion suoraa tulemaan meidän tiehaara kohti. Siinä oli noin kymmenen lehmän karja, osa oli sidottu kahden hevoskärryn perään, jota rengit kuljettivat. Loppukarja kulki vapaana saattueena perässä, niitä Hulta ja Hanna ohjailivat. Todennäköisesti siinä isäntä Masakin oli mukana. Taas alkoi kuulua mahtavaa sillan jytkettä sekä sorkkien ja kovapyörien jytinää. Seisoimme pihamaalla, kun seurue meni ohi. Hulta sanoi äiti-Fannylle matkan sujuneen hyvin. Osa karjasta jätettiin kotilaitumelle. 

Sitten alkoi ne joka ilta- ja aamuiset lypsymatkat. Kärrynpyörät ja maitoastiat kolisivat, kun rengit ajoivat sitä kivikkoista tietä. Joskus oli Aili -emäntäkin mukana, kulki pyörällä, poikkesi joskus meilläkin. Muistan, että Aili oli kova puhumaan, niin kuin sanotaan sanavuolaisesta ihmisestä. Oli aivan kuin sisarensa Pitkärannan Elli. 

Taas kerran koulumatkalla oltaessa Karboffin Aune kertoi Rajakoskelle ostetun rottinkikaluston. Aune ehdotti meille toisille, että poiketaan sitä katsomassa, mutta me muut emme suostuneet. Olisikohan olut jotain Joonas-pelkoa, yleensä poikkeiltiin missä tahansa. 

Vielä laidunasiaa. Muistan erään kerran, kun Kankaristonkin karja oli Reimin laitumella paljon myöhemmin Elsan ja Sakarin isännyyden aikana. Sakari pyöräili joka aamu ja ilta maitotonkka köytettynä pyörän takatelineelle, lypsyämpäri pyörän sarvella. Todennäköisesti maito siivilöitiin sitten kotona. Sakarivainaa sen homman hoiteli, ei varmaan monikaan mies olisi siihen suostunut. 

Ennen vanhaan, kun joku sukulainen tai tuttava kuoli, niin ihmisten keskuudessa alettiin puhua vainaasta, etunimen perään liitettiin se vainaa. Kankariston Sakarinkin kuoltua alettiin puhua Sakarivainaasta. 

Karjat kuljetettiin kotiin, kun ilmat, etenkin yöt, alkoivat kylmetä. Taas sorkat, kaviot ja kovapyörät jytkyivät.

Luoman toiseksi vanhin Ailin ja Martin lapsista oli Sirkka niminen tytär, joka kulki kodin ja Reimin väliä aina ratsastaen heinä- ja elonkorjuu aikana. Rajakoskella oli aikoinaan Piisami-niminen hevonen, joka rengeiltä sai kuulla monet kiroustulvat. Meidän pelloille saattoi kuulua s…nan ja p…leen Piisami. Lieneekö hevonen ollut vähän yhteistyöhaluton agressiivisten renkien käsittelyssä. 

Tiedän, että hevoset saivat joskus kovaakin käsittelyä, ei hyväntahtoiselta isännältä, vaan kovakouraisilta rengeiltä, joista jotkut olivat niin sanottuja maantiesällejä, joita siihen aikaan liikuskeli maantiellä ja joita ainakin naisväki pelkäsi, etenkin silloin, jos sällit sattui poikkeamaan aikaan, kun miesväki ei ollut kotosalla. Ne sällit kulkivat aina kaksistaan. Meilläkin nähtiin pirtin ikkunasta ja kauaksi tielle, kun kaksi miestä oli liikkeellä. Silloin tiedettiin jo varautua jollakin tavalla. Harvoin niitä meillä poikkeili, paikka oli sen verran kaukana maantiestä.