Viipäkin Tuure

 

”Minä kuulen, kuink´ kukkaset kasvavat ja metsässä puhuvat puut. Minä luulen, nyt kypsyvät unelmat ja toivot ja tou´ot muut.” 

Tämä on Eino Leinon eräs pätkä yhdestä kauneimmista runoistaan. Minulla oli nuoruudessani meneillään jonkin aikaa Leino-kausi. Ainakin kolme Leinon elämäkertakirjaa olen lukenut, joista viimeinen oli Hannu Mäkelän kirjoittama. Minulla oli myös joskus meneillään Sarkia-kausi, kun olin lukenut Sarkian elämästä kertovan kirjan. Niitä oli sitten Kivi-kausi ja Saima Harmaja kaudet vuorollaan kutakin. Elin aina vähän aikaa näiden kaikkien lumoissa. Näillä kaikilla oli oma erikoiselämänsä. Kukaan näistä ihastuksistani ei elänyt vanhaksi. Keuhkotauti niitti satoa niihin aikoihin, viikate heilui kaikkialla tehden tuhoaan. 

Mäkitalon eli Ylikosken Eila (Eila Uusi-Korvala) oli hyvä runonlausuja nuorena tyttönä. Maaseudun nuorten tupailloissa Eila sai aina lausuttavakseen jonkun Leinon runon, joista erityisesti on mieleeni jäänyt Vaeltava kuusi -niminen runo jostakin syystä. Sitä runoa ei ole painettu näihin Leinon runokirjoihin, joita minun hyllylläni on. Sitä kaipaili Eilakin vielä viimeisinä elinvuosinaan, vaikka Eilan muistiin se oli jäänyt koko elämän ajaksi. Eila ihmetteli tai kertoi kummastelevansa sitä, kun ei ollut sitä runoa kuullut enää ollenkaan televisiossa eikä radiossa. 

Muistan siitä runosta ensimmäisen säkeen: Ne hakkasi pois minut juuriltain, kohu korven soi minun korvissain, mun saattoivat salihin kimmeltävään, joka puolelta peileistä itseni nään, ne hellivät oksani helyihin, paperikukkasin, omenin kultaisin, ja kirjovöin ja kynttilöin, min kirkkain kuin taivahan lamput on öin, ne hymyilivät, ne lymyilivät, ne naavaista partaani pitelivät, ne pyörivät piirissä ympäri mun, ja lauloivat on hyvä olla sun. 

Runo kertoi takaisin kannolleen ikävöivästä joulukuusesta. Siinä on useampia säkeistöjä, ainoastaan tämä ensimmäinen on juurtunut mieleen. Leinon Elegia-runo on Leinon sydäntä raastava murheellinen runo, jota siteerataan aina määrätyissä tilanteissa, kuten Kalliit on laulujen lunnaat. 

Pian sotien jälkeen Karhuperälle ilmestyi jostain tuntemattomasta joku viinaanmenevä kraatarimestari, joka kulki siellä talosta taloon ompelemassa vanhasta uutta, sodan jälkeistä pula-aikaa kun elettiin. En muista mestarin nimeä koskaan kuulleeni, puhuttiin vaan kraatarista. Isä-Väinön sahtivieraaksi tuli eräänä syyssunnuntaina Liljan Franssi ja toi kraatarin mukanansa vähän niin kuin kuokkavieraaksi. Kun kraatari oli päässyt vähän sahdin lumoihin, niin alkoi varsinainen lausuntaelämys, kun kraatari alkoi suoltaa Leinon runoja tuosta vaan ulkomuistista. Tuli Elegiat ja Lapin kesä ym. Täytyi vaan ihmetellä sitä taitoa. Mies oli noin 50-60 vuotias. Oli vaan jostakin paikkakunnalle ilmestynyt. Liljan Anni sanoi myöhemmin, että Liljasaaren Lasse sen jostakin kaljakuppilasta oli mukaansa tännepäin traajannut. 

Oli kesäaika ja meitä sen ajan nuorisoo oli kerääntynyt tapojen mukaan taas meidän tiehaaraan. Siinä oli karhuperäläisiäkin mm. ”Viipäkin” (Vierros) Tuure ylioppilaslakki päässään, mikä oli niillä seuduilla harvinainen näky. Siihen ilmestyi kraatarikin kävellen Moision suunnalta päin pienessä sievässä iloisella tuulella. Kertoili omaa filosofiaansa. Tämä kohtaaminen on jäänyt mieleeni pysyvästi Viipäkin Tuuren lausahduksesta: ”Kyllä tuo kraatari on humaaninen mies”. 

Meistä kukaan ei varmaan tiennyt, mitä tarkoittaa sana ”humaaninen”. Ehkä kraatari tiesi, koska se tuntui olevan siitä hyvillään. Sen jälkeen minulle tuli tarve ottaa selville, mitä tarkoittaa käsite ”humaaninen”. Kysyin sitä Olavilta ja Olavi sanoi, että se tarkoittaa sivistynyttä. Siitä lähtien olen muistanut, mikä on humaaninen. Me muut läsnäolijat ajattelimme varmaan siinä joukossa, että pitääkö tuon Tuuren nyt näyttää meille muille, jotka emme omistaneet valkoista lakkia, tuon viisautensa. 

Siihen aikaan oli tapana käyttää keväällä saamaansa valkoista lakkia koko kesän. Muistan kylän veulaajan sanat, kun Tuure lakkinsa kanssa kulki tilaisuuksissa. Hän kuvaili asiaa: Paskahuusin katolle on satanut lunta. Veulaaja oli suupaltin maineessa, paljon puhui palturia ihan vaan huvikseen ja nauroi, jos sai jonkun uskomaan tarinoitaan. Meni joskus ihan ”maharottomuuksiinkin”, niin kuin hänen puheita ilmaistiin. Toisaalta taas sanottiin, että se on sitä veulaajaa se.