Teemun pirtti

 

Meillä isä-Väinöllä oli aikoinaan ollessaan vielä voimainpäivinä tapana kesäisin kuljeskella vilja- ja heinävainioita katsastelemassa: Teki katsasteluretkiä Reimin alueellekin katsastamassa, kuinka touot ovat alkaneet. Sitten taas, miten viljat ovat tuleentuneet. 

Kerrankin Väinö tuli taas Reimin retkeltään ja oli tehnyt havainnon sanoen, että Rajakoskella oli Isovainio niitetty, mutta Rajamäen pellot olivat vielä pystyssä. Tätä mainintaa Rajamäen pelloista olin kuullut kyllä ennenkin, olin kuullut mainintaa Isosta-aukeesta sekä Kaskimäen pelloista, ne oli vaan sen aikaisia nimiä peltolohkoista. Kunnes monta vuotta myöhemmin aikuisiässäni isä-Väinö kertoi nimien johtuvan siitä, kun ne pellot ovat olleet joskus Rajakosken torpan Rajamäen peltoja. Näin se juttu on sitten ollut. 

Muistanpa senkin, kun Majamäen Elle tuli meillä kylässä käymään eräänä iltana. Elle sanoi tulleensa Rajamäen peltojen kautta kytötielle, jota kesäistä kulkureittiä silloin käytettiin, kun kävellen lähdettiin taipaleelle. Meiltä Majamäkeen metsän poikki kulki lyhyempikin kulkureitti, metsäpolku, mutta liikenne siinä pysähtyi, kun polku katkaistiin isoilla metsäojilla. 

Ennen puhuttiin myös Rajakosken alueesta, jota sanottiin Kaskimäeksi, puhuttiin Rajakosken sekä Kallion (Kalliokoski) Kaskimäestä. Lapsuusaikana, kun marjametsillä käytiin, Rajakosken Kaskimäelle emme uskaltaneet koskaan mennä, Kallion Kaskimäellä käytiin, siellä oli hyvät puolukkapaikat, siellä kävi muitakin kyläläisiä marjametsässä. Meillä lapsuusaikanamme oli aina joku varttuneempi metsässä mukana, etenkin, jos mentiin vähän kaukaisempiin metsiin. 

Tarinan mukaan siellä Rajakosken Kaskimäessä oli aikoinaan sijainnut pieni mökki, sitä ei ole tietoa, asuiko siellä joku yksinäinen erakko, vaiko joku perhe. Sitä mökkiä oli sanottu Teemun pirtiksi. Isä-Väinö sanoi hänen lapsuudessaan siellä vielä olleen asutuksen jälkiä. Väinö oli syntynyt v. 1895. 

Emme me marjametsällä kävijät mitään mökkihaamuja pelänneet vaan sitä, kun tarina kertoi siellä olevan käärmeitten pesiä ja käärmeet olivat Teemunkin mökiltään karkottaneet, sanottiin. Mikä sitten oli saanut miehen aikoinaan siirtymään erämaahan hankalien taipaleiden taakse ja mistä saivat ruokatarvikkeitakin ja montaa muutakin tarviketta pysyäkseen hengissä. Mene ja tiedä, mikä oli asukkaan tai perheen myöhäisempi kohtalo. 

Tuominiemellä oli Reimin laitamilla myös pieni peltoalue, joka rajoittui meidän ja Kalliokosken metsään. Siellä oli yksinäinen lato, jossa poikettiin huilaamassa marjamatkoilla ollessamme. Tuominiemen Toivon tie Reimin pelloille kulki Kallion kautta, samalla Kallion sillan kautta ja sitten Kallion kytötietä pitkin lähelle omaa peltonsa kulmaa. Metsittivät sitten pellot, tai taisi luonto metsittää. 

Tuominiemi on aikoja sitten jo hiljentynyt, elämä on aika tavalla loppunut niiltäkin tantereilta niin kuin monilta muiltakin kylien tanhuvilta. Autiotaloja seisoo kaikkialla odottaen lopullista tuhoaan. Ihan haikeaksi mieli muuttuu, kun muistelee tuossa lähellä olevienkin entistä oloa ja elämää. Valoa ei tuiki enää noista lähellä olevien talojen ikkunoista. Ainoastaan silta-Henttosella vielä joskus lomakausina käydään ja ollaankin. 

Tuollaiset kurjuuttaan itkevät autiotalot eivät ole kyllä mitään kylän kaunistuksia. Jonkin luudan ne pitäisi kyllä lakaista. On niin kuin sanonta kuuluu: ”Kyllä luonto tekee tehtävänsä, mutta hitaasti”. 

Palaan taas sinne Reimintielle. Lapsuusaikanani Reimintie oli ja palveli sellaisena yleisenäkin kulkutienä. Korvaperän alkupään asukkaat käyttivät hyväkseen kävelymatkansa oikaisemiseen polkuja ja Reimintietä, jos sattui asioita olemaan Jämijärven ja Jokivarren suunnalle, se lyhensi matkaa paljon.

Siihen aikoihin suoritettiin matkantekoja vielä paljon jalkapatikalla pitkiäkin matkoja. Silloin oli vielä paljon taitamattomia pyörällä ajajia, etenkin jo vähän vanhemmassa ikäluokassa olevia.